Olen tapellut tämän typerän bloggerin kanssa näistä typeristä muotoiluista. Kahlannut kymmeniä sivuja löytääkseni taustakuvia ja blogimalleja. Löytäessäni sopivia, en osaa niitä asentaa. Niissä on kaikissa jotain sellaista, etten ymmärrä niitä. Enkä voi syyttää kuin omaa kyvyttömyyttäni ymmärtää, mistä on kyse. En ymmärrä ohjeita. En vaan tajuu. Pitää kysyä sellaiselta neuvoa, joka osaa, sellaiselta, joka osaa selittää, eikä aja minua hermoromahdukseni partaalta yli ja kohti pohjaa.
Olen harrastanut tänään välttelemistä. Hakannut Farmvilleä. Viipyillyt täällä blogien maailmoissa. Miettinyt mitä ruokaa teen, kun tilillä on taas rahaa. Hoitanut kauneutta mutanaamiolla. Suunnitellut, mitä kirjoja haen huomenna kirjastosta. Lyhyesti siis olen kaikkea muuta miettinyt kuin huomenna päälle räsähtävää todellisuutta. Olen tehnyt kaikkea muuta kuin kerännyt kasaan papereita joita tarvitsen huomenna, kun menen selittelemään. Oih, selitteleminen, miten ihanaa on yrittää vakuuttaa viranomaista, siitä miten opinnot vielä jonain päivänä ovat taas hallussa. Miten minä jokainen päivä etsin töitä aamusta alkaen, otan lääkkeeni ja tietenkin menen sovittuihin tapaamisiini lääkäreiden ja hoitajien kanssa. Katso ja hämmästy, miten olen jo huomisaamuna taikonut itselleni kuoren, joka nähtävästi uskoo kaiken, mitä siinä olevasta hymyilevästä raosta ulos pulpahtelee. Se on taito se.
Niin lahjakkaasti olen todellisuutta taas vältellyt, että verensokeri on arvaukseni mukaan laskemassa nyt alle 5 mmol/l. Se on piste, jossa ruumiini ja ajattelukykyni alkaa reistalla. Minun ei tarvitse enää mitata sitä. En tiedä onko se sama 5 mmol/l muille yhtä dramaattinen, mutta minulle se on. Keskittyminen, muistaminen ja tunteiden kontrollointi heikkenee. Lihakset tuntuvat kummallisilta ja ilmeisesti se yksi tunne, joka aina syntyy, on nälkä. En voi olla aivan varma, ahmiminen pilaa nälän ja täynnä olemisen tunteet.
Ostin jättisäkin irtokarkkeja perjantaina. Oli ylimääräistä aikaa seikkailla asematunnelissa. En ollut syönyt karkkeja moneen päivään. Vielä puoli neljältä yöllä keho kirkui tuskaisesti liiallista sokerienergiaansa. Vaelsin edestakaisin asunnossani ja totesin, että nyt jätän karkit. Jätän ne, suklaata syön. Karkit jäävät. Se ei ollut taaskaan sen arvoista. Arvattavasti tämäkin päätös on tehty ennenkin.
Puhuin erään ystävän kanssa, joka sanoi olevansa tänään menossa ostamaan irtokarkeja. Kerroin ostaneeni liikaa perjantaina. Hän totesi, että riittääpä pitempään. Vaikka olemme useiden satojen kilometrien päässä toisistamme, epäilen hänen olleen mahdollista kuulla naurunpyrskähdykseni jos hän on vain kuunnellut tarpeeksi tarkkaan. Jos hän tietäisi. Minä olin perjantaina se nainen junassa, joka tunki karkkeja kitaansa sitä mukaa kun sai edellisen nielaistua. Terve vaan, kiva, että vihdoin nähtiin!
Kirosana! Kai tässä täytyy syödä ja edes kasata ne paperit kasaan, vaikkei ajatukset olekaan kasassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti