Hellettä. Se tuntui aamulla hyvältä. Lämpö hiveli kuluneita sielunnurkkia ja sai olon tuntumaan hyvältä. Olen ollut pari päivää hyödyksi, vahtinut lapsia, imuroinut rakennuspölyä, kantanut listoja, porakoneita, jätesäkkejä ja tänään lähdin seuraksi siskolle etsimään ikkunatankoja. Kaupunki oli täynnä autoja ja ihmisiä. Tuntui, että enin aika ostosreissusta pikkukaupungissa meni ruuhkassa istumiseen, parkkipaikan etsimiseen ja kassajonossa seisomiseen. Nokkela likka laittoi lenkkarit jalkaansa, jotta jaksaisi kannatella paksua ruhoaan rautakaupoissa ja huonekaluliikkeissä. Iltapäivällä lämpö oli jo kirous. Se imi väsyneestä viimeisetkin pisarat. Kotiin pääsi kuivunut ja uupunut nainen, jonka jalat on muusia.
Pikkuveli, kun on asiassa ammattilainen kertoi, että jokaisen ihmisen ruumiille on olemassa optimaalinen nopeus. Keho pyrkii kävellessään aina palautumaan optimivauhtiin, jossa se kuluttaa kaikkein vähiten energiaa. Se on kai jokin vaikea yhtälö. Sellainen, jossa otetaan huomioon jalan ja askeleen pituus sekä fyysinen kunto. Mikäli ihminen kävelee nopeampaa tai hitaampaa kuin tuo optimaalinen nopeus, keho joutuu kuluttamaan enemmän energiaa. Siksi sitä siis väsyy hitaasti tallustellessaan.
Selkä on kipeä hiekkalaatikon reunalla istumisesta. Mikä onni sielussa läikähti kun kumpikin pikkuinen vuorollaan juoksi luokse kädet levällään halausta kaivaten. Tyhmä oli täti kun niin monien kilometrien päähän tuli muuttaneeksi. Nyt se saa rakkautta vain pienissä erissä monien kuukausien välein. Mikä kumma meni tätiin kun se ajatteli lähteä kauas etsimään omaa elämää, mitäs se sellainen muka on? Eikä se ole vielä nähnyt kuin enimmäkseen pienen asunnon maalarinvalkoisia seiniä.
Minulla oli iso pelko, mitä puntari näyttää. Vaakaa en kotiin osta, en. Itkisin sen ääressä, vihaisin itseäni sen ääressä, tappaisin itseni sillä. Äidillä on vaaka. Sen päällä käydään kun tullaan kotikotiin ja muistellaan ennen sitä, onko housut olleet tiukat vai samanlaiset kuin aiemmin. Ennen sen luona vierailua mietitään strategiat lukemista selviytymiselle, psyykataan itsensä suorastaan huumorimielelle.
Tiesin, että minulla on nyt "10 kiloa sitten"- housut. Nyt olen "10 kiloa takaisin" tilassa ja vaaka sen todisti. Täytyy olla tyytyväinen, ettei tarvitse etsiä seuraavia "10 kiloa sitten housuja". En aio etsiä niitä, olen päättänyt etten tarvitse niitä. Saanko laittaa nämä 10 kiloa tupakonpolton lopettamisen syyksi, saanhan?
Olin optimisti ja laadin listan kaikista, joita kunnollinen, hyvä, kiltti ystävä ja sukulainen menee "lomallaan" tapaamaan. Vielä on päiviä aikaa, ehkä onnistun. Teen kierroksen ja tapaan kaikki ne kummalliset ihmiset, jotka jostain kummallisesta syystä väittävät haluavansa tavata minua. Outoja ovat. Sen käsittämättömämpää ei olekaan kuin henkilö, joka varta vasten minua varten keittää kahvit ja ottaa pakastimesta leipomuksia sen seurana nauttittavaksi.
Minun siskoni antoi minulle varoituksen, teki sen omalla tavallaan. Se puhui itsemurhasta monta kertaa tänään. Se kiertelee ja kaartelee sitä kuin se kuuluisa kissa puuronsa äärellä. Yritän välttää menemästä lukkoon. Kuuntelen, kun se aloittaa tarinansa. Se ei kysy suoraan, se kertoo tutuista ja tuttujen tutuista. Se ei puhu suoraan se vain antaa ymmärtää. Kun ollaan kotimatkalla, se kiertää sinne samalle reitille taas. Se kertoo perheestä, jonka ainut poika tappoi itsensä. Miten se poika oli sillä vienyt perheeltään mahdollisuuksia, varastanut omien vanhempiensa ja läheistensä tulevaisuutta. Sen kertomuksessa on paljon kohtia, joihin voisin sanoa, ettei itsemurhaa harkitseva ajattele tuota noin, mutten väitä vastaan. En halua avata sitä Pandoran lipasta.
Minä viimein avaan suuni ja sanon, että me ei olla omaa omaisuuttamme, että me kaikki kuulumme jollekin muullekin. Emme kuulu vain itsellemme. Sisko sanoo sen, mitä se on halunnut sanoa. "Haluan ajatella, että mun likoilla on sullekin merkitystä, että jos niille jotain tapahtuisi. Tarkoitan, että siinä menisi kuppi monelta nurin." Siinä se on, meidän perheen tarina. Jos yhdelle meistä sattuu jotain, se näkyy monen elämässä. Kyllä se tietää, että mä tiedän sen olevan toisinpäin. Mä olen mun siskontyttöjen omaisuutta, mä olen äitini, siskoni ja veljeni omaisuutta, mummoparallakin on siivu mun sielustani. Mun typerä arvoton elämäni pistäisi niidenkin elämän sekaisin. Ja se on totta, jos niille tytöille jotain sattuisi, tajuan etten siitä nousisi.
Pikkuveli soitti ja pyysi osoitetta, sen tyttöystävä siellä kirjoitti sitä ylös. Kysyin mitä saan postilaatikkooni odottaa. Epämääräisiä vastauksia sain. Onpahan jotain muutakin kuin laskuja odotettavana laatikkoon.
Hih hiih... Tämähän se piristää aina.
http://www.youtube.com/watch?v=DIfJXzIxgt0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti