Kuin eilisiä

Pitäisi olla sellaisia päiviä enemmän kuin eilisiä. Hikikarpalot otsalla raahaat palahyllyn paloja rintamamiestalon kapeita jyrkkiä rappuja. Ja leluja. Nauroimme, että muksujen lelut oli puoli muuttokuormaa. Eikä nillä edes ole paljon leluja kun on nähnyt muiden lasten huoneita. Kirjoja ostava täti tosin sai miettiä taas asioita uudesta näkökulmasta, raahatessaan kirjalaatikoita lempityttöjensä uusiin huoneisiin.

Minun lempitytöillä on nyt omat huoneet ja siellä kaapeissa omat tavarat. Toisella on vaaleanpunainen seinä ja toisella turkoosi. Mun siskolta ei puutu makua. Sen olohuone on henkeäsalpaavan kaunis. Ruskeaa, harmaata, valkoista, hopeaa. Kaunista ja harmonista. Keittiö on myös kaunis, loppuunasti mietitty ja käytännöllinen. Ne on ylpeitä kodistaan ja saavat ollakin. Meidän pitäisi kaikkien olla hiukan ylpeämpiä omista asioistamme. Tämä asia on minun ja olen siitä ylpeä.

Nukuin kuin tukki. Aamulla heräsin niin, että leukaani oli kuivunut kuolaa. Oi, miten ihanasti olenkaan varmasti kuorsannut. Heräsin unesta, josta varastin Neil Hardwickin ja Scoutin kanssa hevosen kännissä riehuvalta Bob Ewelliltä. Kuin Surmaisi Satakielen löysi tiensä uniini. Luin kirjan viime viikolla ja katsoin elokuvankin. Robert Duvall vaalennetuin hiuksin oli mitä komein Boo Radley. Sitä en osaa sanoa, mistä Neil-parka löysi itsensä taluttamaan vauhkoontunutta suomenhevosta hevoskuljetuskoppiin, kun minä, Scout rinnallani kaasutin valtavalla mudan kuorruttamalla maastoautolla yön pimeyteen kuin pahimmatkin karjavarkaat.

Tuntuu, että olen kahtia jakautunut. Osa minusta on täällä maalla, isieni ja äitieni kotimailla ja osa on kaupungissa. Saan kai olla tyytyväinen, olen tehnyt asunnostani vihdoin kodin kun sinne näin kaipaan. Kaipaan elämää, jonka tiedän olevan pienen yrityksen takana. Sitä varten olisi vain uskallettava heittäytyä. Pitäisi täyttää päivänsä terveillä asioilla. Läheisten naurulla, toiminnalla ja tohinalla. Vaan jaksanko minä? Jos taas heittäydyttyäni huomaan, ettei minusta ole. Että mikään yritys ei tuota muuta kuin väsymystä ja naisen, joka kaipaa vain sohvansa nurkkaan itkemään.

Miten ihmeessä onnistuin jo kerran tässä? Mitä ihmettä tein löytääkseni itseni siitä onnellisuudesta, jolla itseni onnistuin hetkeksi kietomaan? Ja miten sen saan takaisin? Sellaisia päiviä kuin eilinen pitäisi olla enemmän.