Poikkesin kotimatkalla ystävän luona. Hän väänsi keväällä maailmaan kaksoset ja täti pääsi viimein pikkuisia sylittelemään. Toisella oli eilen pois otetun kanyylin jäljet päässä. Voi pikkusia, pian pari kuukautta vanhat ja elon alkutaipaleet ovat kuluneet lähes kokonaan sairaalassa. Ystäväni sanoi minulle jotain, joka taisi pelastaa ystävyytemme. Olen ihmetellyt pitkää hiljaisuutta, joka alkoi raskauden alettua. Hän sanoi, että oli vetäytynyt ihmissuhteistaan raskauden alettua. Olinhan minä sen huomannut, mutta hölmö kun olen, kaipaan sellaisia ääneen sanottavaksi. Tarvitsen kohtaamisen, joka pelastaa minut omalta hylätyksitulemisen pelolta. Pieniä asioita, joista osaan palata luottamukseen.
Eipä että itsellä olisi tässäkään asiassa taas sanomisia, kun vasta eilen sain toiselta ystävältä viestin: "ole hyvä ja vastaa tähän. olen laittanut sinulle viestejä, etkä ole vastannut. olen huolissani." Mikäpä siinä. Nöyränä vastaan, pyytäen anteeksi. Kerron, että en ole ollut kunnossa. Elossa kyllä, mutten hyvinvoivana. Ja hän antaa anteeksi, antaa, koska on ystävä.
Istuin bussiasemalla odottaen. Se oli kai hetkenä niitä, kun tuntee samalla elämän kauneuden ja kauheuden. Minne tahansa katsoo näkee asioita. Joka puolella lämmön notkeuttamia ihmisiä. Kuin kollektiivisesti jokaisen päässä kuuluisi mantra: ulos, ulos, ulos,... Ryhmä keski-ikäisiä naisia parhaimmissaan, menossa ravintolan terassille kepein askelin. Vanha mies asuntonsa parvekkeella istumassa nautinto kasvoillaan. Alemmalla parvelleella nuori mies tupakoiden ja katseella ohikulkijoita seuraten.
Surullinen tyttö ystävänsä kanssa tupakoimassa ymmärtämättä näyttävänsä säälittävältä, eikä ollenkaan kovalta ja aikuiselta. Nuoria miehiä mopoautoissa ja vähän vanhempia amerikanraudoissa, musiikit kovalla. Ohittavan naisen kaunis käsilaukku. Identtiset kaksoset matkalla keskustan tanssiravintoloihin, kumpikin liian meikattuna. Nuori tyttö, jonka raikuvan punaiset hiukset liehuivat alaselkään asti. Hän oli niin kaunis. Pieni pysty nenä ja kaikista kauneimmaksi hänet teki kasvoilta paistava rakkaus. Hän hiipi poikaystävän luo ja kaivautui kainaloon. Siinä ne istuivat, rakastuneiden kuplassa. Oli tunnettava iloa, pusersin ilon itsestäni siitä hyllyyttävästä näystä: Hontelojalkainen poika ja raikuvahiuksinen tyttö, niin nuorina, niin kauniina.
Olin purskahtaa itkuun bussissa. Viimeinen kilometri oli työtä päästä itkutta kotiin. Se oli aistien ylivaltaa. Yhdestä näystä assosioituu jotain muuta ja jo seuraava ajatus syöksyy sarvet sojossa päälle, kauan ennen edellisten läpäisemistä. On vaikea selittää, kyse on kai luopumisesta. Siitä miten on itse itseltään kieltänyt paljon asioita. Minulla ei ole lapsia, ei parisuhdetta, ei kauniita käsilaukkuja, enää rohkeutta raikuville hiuksille. Se on maailma uhkapelin päässä ja pelipöydässä istuu pelkuri. Sen pitäisi panostaa kunnolla, mutta se tahtoo varjella vähiä panoksiaan. Ja matkanpäässä on koti, rakas oma kolo, jonne voi kadota.
Sinulla on kyky nähdä. Nähdä ohikulkevat ihmiset hetkessä. Nähdä tunteita ja sanomattomia ajatuksia. Vangita niitä hetkeen ja päästää vapauteenkin. Se on lahja, tiedäthän sen.
VastaaPoistaMinä kahdehdin (tämä on negatiivinen tunne... kai) lukiessani blogeja ja niitä kirjoittavien ihmisten kykyä ilmaista asioita, nähdä asioita, kertoa sielunsa tapahtumia, tunteita ja maailmaa. Kokemuksista sekä elämistä, joista tulee lihaa, kun ne tehdään näkyväksi ja toisten kuultavaksi.
Ja itse, minä, kuinka paljon sitä kaipaakaan, että kerrotaan. Sanotaan, jotta saa rauhan sieluunsa. Kaipaa selitystä omille hiljennetyille epäilyksilleen, omille selityksilleen tai toisten kommunikoinnin outoudelle, joka ei istukaan siihen vanhaan totuttuun. Sitä tarvitsee saadakseen ne sopimattomat palat kohdalleen. Aikaisemmin siitä, mikä ollut hivenen käsittelemätöntä ja hiomatonta, tuleekin pala isompaa palapeliä. Onpas taas vaikeasti selitettyä BY Wertylta. Ihmekään jos ei aina kanssaihmiset pysy mukana :D