Päivät on kiinni toisissaan kuin siirapilla. Ei hyvä.
Pientä hajoilua ollut koko aamun. Kiskon itseäni niskasta. Hajoilut alkoi heti herättyä. Nyt psyykkaan, psyykkaan ihan simona itseäni. Viime viikko oli niin hyvä, suhteellisesti mitattuna. Tämä tästä taas. Alan tuntea itseni taas ihmiseksi vähitellen. Vähemmän likaiseksi, sellaiseksi, ettei tarvitsisi liottaa itseään pois. En niin haisevaksi.
Ystävä piti saarnaa siitä, etten ole maailman vastenmielisin ihminen, ettei minua juosta karkuun. Ehkäpä, ehkäpä.
Aloitin mielialalääkkeet taas. Jaksaisiko niitä syödä useita viikkoja, jotta ne alkaa toimia. Pitoisuudet olisi riittävän korkealla, sitten nostaisi siihen määrään, missä "ne" arvelee niiden alkavan todella tehdä muutosta asioihin. Tämä on haave. Joskus parin kuukauden päästä olisi sillä mallilla, että voisi niistä olla jotain hyötyä. Ei sovi kärsimättömälle kärsijälle. "Ne" on sitä mieltä että 60mg serotoniinivalmistetta olisi nyt hyväksi. Yritetään ensin 20mg säännöllisesti muitten lääkkeitten ohella. Pari viikkoa sillä, sitten nosto, toiset pari viikkoa ja sitten reseptin määrään, ehkä jo lokakuulla näkyisi jotain vaikutusta.
Ihan äärimmäisen kurja olo yhtäkkiä. Mitäs sitä sitten? Milläs sitä itsensä tästä hemmetistä nostaa tälle päivää. Ahdistus alkaa taas haista. Ahdistus haisee pahalle. Minä haisen taas ahdistukselle. Täytyy tehdä asioita. Pistänpäs toimeksi. Teen asioita.
Tänään lähdetään ylläpitämään ihmissuhteita. En halua. Mulla ei ole mitään annettavaa. Tuollaiset ihmisten tapaamiset häiritsee, mun erakoitumistani. Hyvä syrjäytyminen menee ihan piloilleen kun ihmiset haluaa tavata mua. Huolella olen itseni sulkenut sisälle ja sillä menee pilalle, että joku tahtoo mut kutsua luokseen. Suorastaan vääntää ja pakottaa ulos. Höh.
Vähän sama kun saa päälle kunnon paniikin ja sitten joku sotkee sitä logiikalla ja järjellä. Hyvin on saanut itsensä rytmihäiriön partaalle ja joku tulee osoittamaan harhaluulot siksi, mitä ne todellisuudessa on. Ajattelematonta. On suorastaan rakentanut ajatusjärjestelmiä tukemaan täysin epärationaalisia ja harhaisia kuvitelmiaan ja sitten joku onneton tunari palauttaa itsen maanpinnalle. On täysin keskittyneenä hapensaannin tuskaiseen vaikeuteen, ja sitten huomaa, että ihan todella on pelännyt täysin järjettömiä asioita. Surkeaa. Hyvä paniikki, ihan hukkaan.
Tiedostan, että tämä homma ei toimi. Siis se, ettei missään ole mitään tökkimässä mua eteenpäin. Päässään on samoissa hemmetin kuvioissa, eikä ole ketään kysymässä tarkentavia kysymyksiä lähinnä siitä, onko mun ajatuksissa mitään järkeä missään ylipäänsä koskaan. Kun tietää ettei ole.
Ja ei, en osaa kirjoittaa, itse luit silti tänne asti. Ja kyllä, olen vihainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti