Puhuttiin siitä ristiriidasta, kun on fyysisesti läsnä, muttei kuitenkaan paikalla. Luulen, että se on vain jumalaton kuilu siinä mielen ja ruumiin välillä. Sitä miten ei koe omaa ruumistaan omakseen. Ruumiillisuus on hankala asia. Etenkin kun se olisi jossain määrin paremmin hallittavissa kuin tunteet ja ajatukset.
Vihaan valokuvia ja peilejä. Enkä edes eniten siitä syystä, etten pidä ulkonäöstäni vaan, koska ne ovat muistoja siitä, että olin ruumiillani läsnä tilanteissa, joissa en pääni sisällä ollut. Kun ei näe itseään, olemisen todellisuutta voi ikäänkuin vältellä lähes loputtomasti.
Minä haluan vähän tilaa. Tarkoitan pientä tilaa. Kun kahlitsen fyysisen itseni pieneen tilaan, päässäni oleva taipumus karata kaikesta tulee helpommaksi. Ja osaan karata päässäni paikkoihin, joista kukaan ei tiedä, enkä tule niistä ikinä kertomaankaan. Lapsena sitä kutsuttiin hyväksi mielikuvitukseksi, sittemmin siitä on tullut pakokeino. Varmasti kaikki jossain määrin kompensoi elämäänsä kuvittelemalla sen muunlaiseksi, minä vain kuulun siihen joukkoon, jolla sitä tapahtuu ongelmaksi asti.
Miten sitä onkaan onnistunut tuhoamaan suhteensa kehoonsa, vai onko kyse siitä, ettei sitä koskaan ollutkaan. Miten sen saa korjattua. Haluan ymmärtää ruumiini paremmin osaksi itseäni. Todellisuus on kuitenkin se, että kehoni on todella totta ja se kuuluu minulle. Se on ainoa kiinteä todellinen asia, jonka omistan. Ainut asia maailmankaikkeudessa, joka todella on minun, vaikken aina voi valita mitä sille tapahtuu. Minä olen myös kehoni.
Mitä se nyt on? Nyt se on kaatopaikka ja vankila. Se on pelkkä kiusallinen todistusaineisto olemisestani. Kehoni on tutkimaton erämaa itselleni. Puolet ajasta en tiedä, missä se on. Kämmenselässäni on jatkuvasti mustelma, koska en oikeastaan tiedä missä käteni kulloinkin heiluu. Käsi kun on eri tilassa minun kanssa. Todellisuus tekee mustelmia, pään sepittäessä varsin miellyttäviä vaihtoehtoja mielelle vaeltaa. Hämmentävä kasa ainetta, joka jostain syystä on olemassa ja vie mieltä paikkoihin.
Minä tarvitsen kehoani. Sitä on vaikea ymmärtää, miksi se on niin hankalaa. Minä tarvitsen jalkojani ja käsiäni. TArvitsen korvia, nenää ja suuta. Munuaiset, maksa ja muut elimet, olen teistä täysin riipuvainen. Mieli, joka ei halua olla tarvitsee teitä olemassa olemiseen. Pääsinkö taas johonkin ytimen tyyppiseen oivallukseen. Mieli ei halua, mutta ruumis jatkaa olemistaan. Sydän perhana jatkaa sykkimistään, vaikka mieli tahtoisi aineettomuutta.
Olen tehnyt päivälleni suunnitelman. Menen kirjastoon ja sitten ostoskeskukseen istumaan. Istun ja katson ihmisiä. Juon kahvia ja katson ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti