Kultaakin kalliimpaa

Naama kiristelee. Valutin vettä suihkussa kasvoille pitkään. Mitäköhän taas yritin huuhdella pois.

Eilen sattui kaupassa mielenkiintoinen asia. Siellä hevi-hyllyjen välissä valikoin omenoita ja satuin katseeni nostaa. Joku ranskaa puhuva liehulettinen hyypiö katseli minua, jopa minä ymmärsin sen katseen. Tuntuu ikuisuudelta kun joku on katsonut minua niin. Se tekee hyvää kun katsotaan niin. Minä tietenkin listasin salamana, miten viallisen näköisenä olinkaan taas erehdyksessä kauppaan lähtenyt. Vailla meikin hitusiakaan ja tukka huolettomasti ponnarilla. Silti siellä joku tyyppi katseli, enkä muuten tuntenut itseäni esineeksi. Sen kasvoilla ei ollut pahansuopuutta, vain ihailua ja harmittelen, miten sekin sai minussa aikaan halun käpertyä pois katseen alta. Miksi en kestäisi katsetta edes silloin kun se on hyvässä minuun luotu?

Ne muistaa, ne hetket kun huomaa pysäyttävänsä toisen, koska niitä ei satu liian usein. Joskus 10 vuotta ja epämääräinen määrä kiloja sitten, sitä sattui enemmän ja jopa puhtaasti ulkonäöllä. Nyt on itsensä muurannut sellaiseksi, ettei edes huomaisi. Täytyy olla todellinen seisahtuminen, että näkee toisessa syttyneen kipinän.

Ystävä itki eilen, miten sen ex on löytänyt uuden. Homma kariutui heillä ystävän haluun saada lapsia ja miehen haluttomuuteen. Tietenkin kuten jo arvata voi, exän uusi on yksinhuoltaja. Onhan se sellainen tilanne, on kuin kakkosnelosella toista päähän hakkaisi. Ystävä itki itseään rumaksi, mikä on aika hämmentävää, että se koko hylkääminen ja riittämättömyyden tunne kulminoituu ystäväni mielessä juuri ulkonäköön, huolimatta siitä, että mies on todistettavasti joskus pitänyt ystävääni niin miellyttävänä ulkonäöltään, että on parisuhteeseen tämän kanssa alkanut.

Herkkä paikkahan se on useimmille, tuo oma viehättävyys. Puhuimme pitkään miten sitä itseään täysin järjettä vertaa muihin huolimatta, etteivät ne toisetkaan välttämättä mitään onnellisia ole. Minä haluaisin olla siro, pieni ja siro. Ystävä tahtoi olla kiinteämpi, oli nimittäin kuten aina, jokseenkin huomattavasti paljon realistisempi kuin minä. Reisien kanssa on helpompi toimia kuin rintakehän kylkiluiden ympärysmitan.

Ystävä on ulkonäöltään sellainen, joka jakaa mielipiteitä. Joku varmasti ajattelee rumaksi ja toiset viehättyvät erikoisella tavalla kauniista. Ei mikään tusinatavara siis. Minun mielestä hän on kaunis. Saattaa tietenkin olla, että olen jäävi, koska välitän hänestä paljon ja sellainen välittäminen eli rakkaus tapaa tehdä toisesta kauniimman. Välillä sitä on melkein sokea sille, miltä läheiset näyttää. Unohtaa sen ulkokuoren ja näkee vain ihmisen. Näkee huumorin, empatian, ystävällisyyden ja välittämisen. Osaa arvostaa toisen rohkeutta ja luotettavuutta. Ei ole vieras toisen virheille, mutta pystyy arvostaa ja kunnioittaa, rakastaa niitäkin puolia, koska ne tekevät toisesta inhimillisen. Ne on niitä kultaa kallimpia asioita, asioita, joilla on merkitystä. Emmekö juuri toisen heikkoutta ja tarvitsevuutta rakasta. Sitä miten itsekin uskaltaa olla epävarma, kun näkee toisenkin siihen luottavan. Sinne päästäkseen pitäisi vain päästä sen ensimmäisen asian yli, ulkonäön.

Rakkaudesta on hienoa puhua. Se on niin abstraktia. Parisuhteilla ja rakkaudella tuntuu olevan hyvin vähän mitään tekemistä toistensa kanssa. Rakastuminen on pelkkä lähtölaukaus maratoonille.