Olen tyhjä.
Yritän pusertaa esseetä loppuun. Ei siitä paljon puutu. Ongelma vain on, että olisi mentävä sähköpostiin palauttamaan se. Ruikutettava, että se otetaan vastaan. Arvostellaan. Annetaan kurssista armollisesti opintopisteitä.
Kammoan ajatusta, että pitäisi selvittää kaikista kesken jääneistä kursseista ne esseet, tentit ja muut mitä niistä vielä puuttuu. Se tuntuu tuskalliselta. Suolta jonne uppoaa ensimmäisellä askeella.
Välillä blogi on paikka suostutella itseään. Kuten nyt. Kirjoita se puuttuva keskeneräinen kappale. Mene sähköpostiin, liitä tiedosto, väkerrä säälittävä saate ja se on siinä. Ei sinun tarvitse lukea lukemattomia viestejä. Ei tänään tarvitse tietää enää mitään. Tämä vain. Yksi asia kerrallaan. Tee se nyt, ahdistus helpottaa kun hengität ja teet. Sitten se on tehty.
Hetken myöhemmin:
Tein sen. Nyt se on tehty.
Sähköpostissa oli 105 avaamatonta viestiä. Suurin osa selvästi turhaa itseä koskematonta huttua. Kuitenkin, siellä oli viestejä Verkkoympäristöön tulleista viesteistä. En mene tänään lukemaan niitä. En avaa yhtäkään kouluun liittyvää ohjelmaa enää tänään. Tämä riittää. Olenhan tehnyt enemmän kuin puoleen vuoteen opintojeni eteen.
Olen ilmoittautunut liian harvoille kursseille. En saa suoritettua suorittamattomia. En pysty enää ikinä mennä tenttitilanteisiin. En enää ikinä saa luettua tenttikirjojani. En saa kirjoitettua esseitäni. En uskalla mennä kouluun. En pysty kohdata opettajia. En kykene katsoa opiskelukavereita silmiin. Lukittaudun vessaan enkä uskalla mennä luennoille. Luentoja on liian vähän. En saa tarpeeksi opintopisteitä. En saa mistään rahaa. Menetän kaiken. Olen jo menettänyt kaiken. Olen paskapaskapaskapaskapaska. Se opettaja ei varmasti ota tuota tehtävää vastaan. Se oli huonosti kirjoitettu, ei vastaa tehtävänantoa. En pysty mennä luennolle. Tukehdun. En saa happea ja tukehdun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti