Liian vähän aikaa

On ihan liian vähän aikaa kirjoittaa blogia tänä aamuna. Pitäisi olla juoksemassa jo kohti bussipysäkkiä.

Eilen olin Ateneumissa, jos olit siellä, saatoit nähdä minut. Ainut syy asua kaupungissa, museot ja teatterit, eikä köyhällä ole varaa käydä niissä. Siellä esiteltiin italialaista 1900-l grafiikkaa, Viiva Italia. Mä ihastuin Marino Marinin töihin. Isoimman tunnekokemuksen teki Walter Valentini. Sen työt näyttää käsittämättömältä, kun niitä katsoo kirjasta, mutta kun katsoi siinä todellisuudessa aitona ja oikeana, jostain syystä henki salpaantui.

Siellä oli monenlaista työtä, joita yhdisti siis viiva. Ilmaisua pelkällä viivalla. Yksityiskohtien ilottelua. Huikein oli yksityiskohdissaan Federica Galli. Naisen työt sai miettimään, onko hän vähintäänkin aspergeri tai muuten hiukan autisti. Renzo Vespignani oli myös tosi mielenkiintoinen, kauniita ja mieleenpainuvia töitä hänellä.

Lisäksi suomalaisen Victor Kuuselan työt oli hauskoja. Jäin miettimään sitä suomalaisuutta, että koskettiko ne sen suomalaisuutensa vuoksi. Aihepiireissä ja kuvissa oli jotain läheistä. Kaukokaipuu oli ihana.

Yö oli mielenkiintoinen. En oikeastaan nukkunut, kunhan luulin koko ajan olevan viimeinen hetki ennen herätyskellon soimista. Uuvuttavaa, hyvin uuvuttavaa. Sekavia hämmentäviä, katkonaisia unia, joista havahtuu ja nukahtaa uudelleen. Näin unta lääkäristäni. Komea poika, joka hämmentyy itsetuhoisuudestani. Yön unet ovat kielenpäällä, jossain lähellä, mutta muistamattomuudessa.

Mun olisi mentävä jo. Myöhästyn. Haluan mennä, haluan jäädä. Mä tahdon pienen mökin jostain ja jäädä sinne, ruokkia siellä oravia ja talliin oman aasin. Puutarhan, jossa voi kasvattaa porkkanaa, tehdä siitä keiton ja opetella leipomaan leipää.