keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Kuin huutaisi tyhjyyteen

Olen paahtanut kouluhommia. Ympäripyöreitä päiviä, eilen tulin kotiin yhdeksän jälkeen, söin ja luin vielä tunnin tenttikirjaa. Sitten chattailin hetken ja lopulta olin täysin ylienerginen. Puoli kahdelta nukkumaan. Outoja unia, jossa äiti ajaa valtavaa kaksikerrosbussia peilijäisiä teitä. Herään, valvon, eikä uni tule. Lopulta vähän ennen neljää laitan herätyskellon pois päältä. Se herättäisi kahden tunnin kuluttua. Nukahdan ja herään puoli 11. Alan valmistautua edes iltapäivän luennolle kun huomaan uusien kenkien pohjien olevan hajoamassa. Itken hiukan, haen liimaa ja nyt istun kengät jalassa, toivoen, että se pirun liima auttaa. Pelastaa kenkäni. Kuivu jo liima.

Näen kummallisia unia. Olen mummon kanssa saunassa. Vertaan ruumiinrakenteitamme ja mummo, omaan hallittuun arvokkaaseen tapaansa, käskee minua ajattelemaan kaikkea hyvää, jota on seurannut huonoista valinnoistani. Toisessa unessa suihkutan sisareni kasvoille tulikuumaa vettä. Kaikki naispuoliset sukulaiset nähtävästi marssivat peräjälkeensä uniini.

Mummo oli rakas. Olen sieltä perinyt masennusgeenini. Mummo söi psyykelääkkeitä viimeiset 20 vuotta elämästään. Viimeiset vuodet Parkinson ja dementia vaivasivat. Mummossa oli sellaista hiljaista arvokkuutta. Hän oli hillitty. Väärään paikkaan ja aikaan ehkä syntynyt. Jossain muualla kuin pienessä maalaiskylässä 20-luvulla, hänestä olisi tullut ehkä jotain muuta. Kaunotar hän oli. Hän on ollu nuorena uskomattoman kaunis.

Minussa on samaa kuin mummossa. Me viihdyttiin yhdessä, kumpikin hiljaa omassa maailmassaan häiriintymättä toisen läsnäolosta. Ei me puhuttu paljon, vaikka paljon mummolassa mummon takin liepeissä roikuinkin. Mummo oli ainut, jonka seurassa saatoin keskeytymättä antaa mielikuvituksen vaeltaa. Luulen, että se johtui siitä, etti mummokaan ollut siinä tilassa. Paikalla, muttei läsnä. En leikkinyt mielikuvitusleikkejä kenenkään muun seurassa. Ainoastaan sen, josta aistin, että sekin leikkii samaa leikkiä.

Mummo kirjoitti nuorena runoja, maalasi, näytteli ja luki. Keräsi värssyjä ja oli tyhjäpäinen kikattelija. Sitten tuli sota ja nuoruus loppui. Se tietty nuori mies lähti sotaan, eikä palannut. Mummo otti sen mitä sai, kun aika vaati. Ei silloin voinut jäädä vanhaksipiiaksi. Otti komean ja supliikin miehen. Taivaanrannanmaalarin, joka ei elämässään vienyt mitään loppuun saakka. Vaari oli projektimiehiä. Olisi vain tarvinnut projektisihteerin kaikille innovaatioilleen. Ei mummosta siihen ollut. Mummo kaipasi helppoa elämää, jotain yksinkertaista ja rauhallista. Rikki avioliitto meni vasta ensimmäisen lapsen jälkeen kun kadonnut nuori mies tuli takaisin. Tosi elämän tragediaa.

Mietin joskus mummon elämää, tuntuikohan siitä samalta kuin minusta. Että suurimman osan ajasta huutaa tyhjyyteen. On vaan kyvytön rakentamaan kunnollista elämää niistä palikoista, jotka on itselleen saanut. Jossain sisällä jokin kirkuu, että minua ei ole tällaiseen rakennettu, minusta puuttuu jokin, jolla tämän saa toimimaan. On vain turhautunut. Turhautunut ihmissuhteisiin ja siihen kaiuttomuuteen. Pelkää, että ääni katoaa. Ja katoaahan se, välillä. Kaikki on vain jotain sellaista ongelmiin tuijottelua, kaiken hyvän tehdessä ratoja ympärillä. Ei pääse niille radoille itse, näkee ne vieressään. Ne vievät toisia kohti paikkoja ja asioita.

Opin tänään eron toivon ja optimismin välillä. Cornel West ystävällisesti selitti Vaclav Havelia siteeraten.
Cornel West: "You have to draw a distinction between hope and optimism. Vaclav Havel put it well when he said "optimism" is the belief that things are going to turn out as you would like, as opposed to "hope," which is when you are thoroughly convinced something is moral and right and just and therefore you fight regardless of the consequences. In that sense, I'm full of hope but in no way optimistic."

Ehkä se on juuri tuo ero, olen kaivannut itseeni optimismia, vaikka se mitä tarvitsen on toivo. Luulen, että mummolla oli sama ongelma, hän lakkasi jossain vaiheessa toivoa. Optimismilla ei ole väliä, toivolla on. Optimisti huutaa tyhjyyteen, toivottavasti tässä käy hyvin. Uskoja tietää, nyt käy hyvin.

Olen chattaillut miehen kanssa. Tapasin hänet erään sivuston kautta. Tällainen puoliparanoidinen outolintu ei ihan sovellu nettisuhteisiin, mutta hän on miellyttävä. Lukee Dostojevskia, Hesseä ja Steinbeckia. Kuuntelee Tšaikovskia ja Bachia. Minä luen Harry Pottereita ja Prachettia. Kuuntelen Black Keyesia ja Michael Bubléa.

Vaan miten ihanaa on tulla ylistetyksi kauniiksi. Posket punaisina ja yltäpäältä hämmentyneenä, epäilee toisen vilpittömyyttä. Kauneuskaan ei kuitenkaan ole ulkoista. Se on oma sisäinen hyväksyntä sille, että uskoo jonkun näkevän itsen kauniina. Ehkä minä opettelen nyt. Opettelen sitä, että maailmassa on kuin onkin minua kauniina pitäviä. Joku kaksiulotteisia kuvia minusta nähtyään, todistetusti kuitenkin näin väittää. Mikä hänestä sitten tekee uskottavan? Minä ja valintani uskoa. Valitsen uskoa, että hän on todella tosissaan. Kelaan keskustelujamme ja poimin todistusaineistoa.

Koin pienen valaistumisen eilen. Olen miettinyt sitä, miksi naisen epäluotettavuus on moraalisesti tuomitumpaa kuin miehen. Törmäsin maskuliiniseen ja feminiiniseen etiikkaan. Maskuliininen etiikka on rationaalista, todistepohjaista etiikkaa, joka perustuu sääntöihin ja niiden kunnioittamiseen. Etiikkaa, jota yhteiskunta arvostaa. Sitä riippumattomuuden ja autonomisuuden logiikkaa, joka on stereotyypillisesti miehinen tapa ajatella. Feminiininen etiikka on välittämisen etiikkaa. Välittämisen etiikka huomioi tapahtumat taustoinen, tilannesidonnaisina. Välittävä etiika näkee ihmiset toisistaan riippuvaisina ja ajallisuuteen sekä paikkaan sidottuna, huomioiden suhteellisuuden. Välittämisen etiikka on naiselliseksi väitettyä tapaa ajatella ja perustella.

Kai se on niitä isoja käytännön eroja, jotka tekevät ihmissuhteista vaikean. Olen viimeisenä väittämässä niitä sukupuolittuneiksi sinällään, mutta tilannesidonnaiset päätökset näyttävät olevan juuri niitä päätöksiä, joita helposti tuomitaan ja toisaalta ihmisen, joka hahmottaa päätösten kontekstisuuden on helpompi ymmärtää ristiriitaiselta tuntuvia päätöksiä. Lisää pohdintaa ja tietoa kaipaan. Jotenkin tunsin kuitenkin päätyneeni lähemmäs sitä, miksi lapsensa hylkäävä äiti on ihmisenä huonompi kuin lapsensa elämästä katoava isä.

Liima kengissä alkaa vaikuttaa kuivemmalta, ehkä olen painanut liimapintoja tarpeeksi pitkään yhteen. Pystyn jättää kengät kuivamaan itsekseen. Mitä laitan jalkaani? Pehmeä sohjoinen lumi odottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti