Tämä viikko on taas näitä. Ristiriitainen ja hajoava.
En saanut palautettua tenttikoostetta ajallaan. Sain sen valmiiksi, mutten päässyt koululle asti sitä palauttamaan. Menin kuitenkin tenttiin. Mikähän siinä on, että vasta kun jossain määrin luovuttaa, tulee se kaivattu rentous? Miten urheilijat tekee sen? Siis taiteilee sen jännittyksen, suorituspelon ja toisaalta rentoutumisen välillä? Se vaatii ihmiseltä paljon.
Jääkiekossa ne puhuu mailan puristamisesta, joka lajille on varmaan omat terminsä. Ne on niitä suorituksia, joita sitten urheiluruudussa näytetään ja perään jäykkänä seivovaa kauden kärkituloksesta huomattavasti alle jäänyttä urheilijaa, joka omassa tunteidensa ristiaallossa toteaa: parhaani yritin, muttei tänään vaan irronnut. Kotikatsomoissa tuijotellaan mitalitaulukkoa ja ihmetellään, mihin hittoon ne mitalitoivot oikein katosivat, mitä niille tapahtui. Aina kauden tärkeimmissä kisoissa floppi.
Olen puhunut joskus tarpeesta uskoa ja kuitenkin tunnen eilisen tentin onnistumisessa olleen enemmän kyse luovutamisesta. Tuntuu, että käytän vääriä sanoja. Kyse on ymmärtääkseni sosiaalisesta konstruktionismista. Puhe ja kirjoitus on tiedon todeksi tekemistä, jolloin sanat ovat maailmaa rakentavia, eivät vain maailmaa kuvaavia. Minusta tuntuu, ettei kumpikaan sana usko tai luovuttaminen kuvaa sitä prosessia, joka syntyy siinä tilanteessa. Yritän hakea niitä oikeita sanoja kuvaamaan, mutta se on vaikeaa. Siihen liittyy usko siihen, että on tehnyt voitavansa. Että nyt on tosi paikka ja on myöhäistä katua. Ei auta jäädä miettimään, miten olisi voinut valmistautua paremmin. Ei auta miettiä olosuhteiden epäedullisuutta. Kaikki voitava on tehty ja sillä mennään.
Siinä on selkeä luovuttamisen piirre. Se että toteaa asian olevan jossain määrin pois omista käsistä. Ei pysty vaikuttaa opettajan valitsemiin kysymyksiin, ei kykene muuttamaan tilanteen reunaehtoja. Pitää luovuttaa valta tietoiselta tasolta pois. Urheilija antaa sen omalle ruumiilleen ja sen muistille. Minä myös omalle muistilleni, olen lukenut, olen oppinut, tarvittavat asiat ovat muistissani. Kyse on siitä lauseesta: Tein sen mihin pystyin tänään. Joskus se onnistuu, osaa luovuttaa vallan pois tarpeesta hallita. Antaa sen, mitä osaa hallitakin itseä. En edelleenkään löydä oikeaa sanaa. Hallinta on kuitenkin lähempänä kuin mikään muu, se on jotain siitä luopumista ja siihen uskomista.
Minä tässä rakentelen omaa sosiaalista todellisuuttani. Kovin väsyneenä. Pitäisi alkaa kirjoittamaan esseetä. Päätä kuitenkin vihloo, otan nyt päiväunet. Hyvää loppupäivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti