Mercedes

Tämä päivä vaatii minua käymään jo yöpuulle, mutten tahdo. On selvittämättömiä asioita itsen kanssa, sellaisia, joiden kanssa ei mennä vuoteeseen. Sen minun kanssa, joka juuri nyt olen, ei ole helppoa. Minun on kirjoitettava itseni tästä läpi.

Päivä oli rankka. Paluu opiskelemaan, tiettyjen henkilöiden tapaamiset, joista yksi oli hoitaja. Kyllä, olen siis palannut hoitojärjestelmän armottomiin käsiin. Täytin kirottua BDI-kaavaketta ja totesin jälleen miten epätyypillinen oireiluni ja hoitajan kyvyttömyys ymmärtää omaa tuskaani sen kanssa, ettei hän näytä ottavan niitä tosissaan, turhauttivat taas. Ne tuntuivat olevan lähtöpiste lannistumiselle, jota seurasi koko istunnon kestänyt rehellisyys. Ei, en voi hyvin.

Väsymys, huonosti syöminen ja jännityksen laukeaminen tekevät vainoharhaisen olon. Kuuntelin jo eilen alakerran naapurin liikkeitä varmana merkkinä asuntooni pyrkivistä tuntemattomista. Olen haissut ahdistukselta koko päivän. Ystävä vakuuttaa, ettei haju ole todellinen, mutta minä haistan sen. Löyhkäävä, karmea tuoksu, makean karvainen, mädäntynyt, väriltään oksennuksen viherkeltainen haju. Minä haisen torjunnalta, haisen epäonnistumiselta, haisen vihalta ja tuskalta.

Arvottomuudentunne on mielenkiintoinen tunne. Koen sitä juuri nyt voimakaasti. Pätemättömyyden täyteistä kyvyttömyyttä ja vastenmielisyyttä. Vainoharhat minussa lukevat kaiken juuri nyt torjuntana. Minulle ei voisi sanoa mitään nyt, niin etten ottaisi sitä tulkinnallisesti. Tarkoitan sitä, että se tunnelogiikkani huutaisi kaiken päälle. Nuijisi realismin maanrakoon.

Opettajan palautteessa hän käski minua ryhtymään realistiksi. Päässäni olenkin, se muu osa minusta vain vaatii kohtuuttomuutta. Olen juuri tällä hetkellä kohtuuton. Olen juuri nyt sietämätön.

Vihaan BDItä. Vihaan sitä. Inhoan sen kategorisuutta ja yksinkertaistavuutta. Vihaan vaihtoehtoja, joita en tunnista sellaisiksi. Vihaan pisteitä ja sitä yhtä kysymystä, jossa kysytään itsensä vahingoittamisesta. Jälleen ymmärrän tarpeen sillekin paperille. Tälle sairaudelle ei ole röntgensäteitä. Mittaamista tarvitaan, edistymistä ja sellaista. Inhoan sitä, millaiseksi raamatun sanaksi se typerä yksinkertaistettu testi on nostettu.

Siinä on puolensa. Koko päivän olen pohtinut vastauksiani. Näinkö huonosti minä todella voin. Liian monta kolmosta ja kakkosta ympyröitynä. Niiden numeroiden perässä on julmia sanoja ja minä ne ympyröimällä tunnustan ne paitsi hoitajalle, myös itselleni. Jotenkin minä tässä tyhmässä lannistuneessa päässäni, olen saanut tiukaksi uskomukseksi itselleni taottua, kaikki vain on näin, eikä muutosta tule. Ei tule niitä ihmisiä minua auttamaan. Olen kuluttanut liian monta ihmistä jo, enkä todella heitäkään olisi ansainnut. Jokin hyvin sairas osa minusta, ei edes tahdo parantua. Se nurkka minussa tahtoo, että annan vihdoin itselleni luvan luovuttaa. Se pyrkii siihen sinnikkäästi.

Voisinpa kirjoittaa kaikki ne haukkumasanat itsestäni, joita mielessäni pyörii nyt. En tahdo. Se ei palvele tarkoitustaan. En löydä nyt tunnelin päätä tälle kirjoitukselle, päätän tämän kertomalla viime öisestä unestani:

Oli kesäaika ja kävelin koirien kanssa lapsuudenkotini lähellä sijaitsevaa paloasemaa kohti. Paloaseman pihassa oli autoja pysäköitynä. Erään niistä alla näin vanhan miehen. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet tuskasta ja tajusin hänen olevan juuttunut auton alle. Syöksyin varoittamaan käynnissä olevan auton kuljettajaa, kun hän kaasutteli moottoriaan pelokas ilme kasvoillaan. Mies työnsi metallinhohtoisen kullankeltaisen vanhan mersunsa pakin päälle ja lähti peruuttamaan. Jähmetyin kauhusta.
Vanhan miehen ruumis raahautui auton mukana ja pääsi viimein irti. Tajusin auton alla olleenkin kaksi ihmistä. Molempien elottomat ruumiit makasivat tiellä, eikä heillä ollut enää päitä. Päiden paikalla oli verinen mössö, josta ei kyennyt tunnistamaan mitään muotoa. Kiljuin hysteerisenä ja aloin näppäillä puhelintani soittaakseni hälytyskeskukseen.
Painoin 112 kerta toisensa jälkeen onnistumatta siinä. Joko puhelin ei yhdistänyt minnekään tai olin painanut väärän numeron. Puhelin saattoi vain hälyttää tai huutaa varattua. Jokaisen epäonnistuneen puhelunjälkeen epätoivo syveni yhä kuristavammaksi. Painoin numeroita yhä uudelleen ja uudelleen ja lopulta rätinän keskeltä kuulin vastauksen. Ehdin huutaa puhelimeen sijaintini, ennen kuin puhelu katkesi. Jatkoin hysteerisenä soittamista, kunnes paloautoja alkoi saapua paikalle, valahdin kirkuen asfalttiin. Palomiehet kävelivät ohitseni katsomaan uhreja. Heidän vakavat surulliset kasvonsa tuijottivat ohitseni maassa makaavia ruumiita, mitään ei tietenkään ollut tehtävissä.