Tänään oli parempi päivä. Menin kouluun, sain sovittua erään kurssin ja kirjoitettua puolitoista sivua analyysia miten SDP on syyllinen Perussuomalaisiin. (Kirotut Demarit.) Puolentoista sivun jälkeen teksti alkoi muistuttaa tämän viikkoisia blogikirjoituksiani. Yhtä jankkaavaa ja pirstaleista. Lyhyitä, hajanaisia kappaleita, jotka menettävät suuntansa kesken kaiken. Se on se karkaava ajatus, joka on jostain syystä aina se kaunein, eikä siksi tietenkään koskaan palaa.
Tähän päivään täytyy olla tyytyväinen. Menestyksekkään ja ahkeran opiskelun jälkeen ryhdyin sosiaaliseksi. Lähdin tapaamaan henkilöä, joka kutsuu minua ystäväkseen. Minusta hän taas tuntuu pikkusiskolta, jota minulla ei ole koskaan ollut. Olen hänestä hyvin ylpeä. Hänestä on tullut upea nuori nainen. Pisamainen, pörröpää, joka on viimein alkanut uskoa itseensä. Olen erinomainen valamaan muihin uskoa ja luottamusta. Toiset näkevät kuulemma seurassani maailman uusin tavoin, kauniimmilla väreillä maalattuna.
Nuo ovat niitä kauneimpia asioita, joita minulle on koskaan sanottu. Kunpa osaisin maalata omankin maailmani.
Olen kärsinyt luottamuspulasta viime aikoina. Tuntuu, että ainoat tahot, joissa uskallan itseäni ilmaista ovat tämä blogi ja anonyymeina kirjoitetut tuskaiset tunteiden parahdukset tuntemattomien kansoittamilla keskustelupalstoilla. Kaipaisin jotain elämääni nyt, jotain luottamuksen tuulahdusta. Ihmettä tässä nähtävästi siis odotellaan. Olen tuskallisen tietoinen, että kyse on luottamuksesta itseeni.
Päässäni on nyt sata asiaa kerralla. Tavoittelen jotain yksinäisyyteen liittyviä ajatuksia, joita olen hiljattain lukenut (en kykene muistaa kuka, missä ja mikä se ajatus edes oli) ja toisaalta yritän muistella miten tarkasti olen avannut blogissa aiemmin ajatuksiani mielenrakenteesta. Toivotonta. Tuhansia langanpätkiä, jotka kaikki katoavat samaan sotkuiseen kerään. Yleensä ajatusten hakeminen muistuttaa langan nyhtämistä kerästä. Mieli on lankakerä, josta sojottaa langanpäitä. Yhtä kerrallaan nyhtää niitä, kunnes kerä hiukan avautuu, vain katketakseen taas. Ja sitten etsitään seuraavaa langanpäätä, josta vetämällä jotain tapahtuisi. Nyt mieli ei ole kerällä, vaan se on yksiöni alkovissa oleva sotkuinen lankapussi, jossa kaikki langat ovat kietoutuneet suunnattomaksi käyttökelvottomaksi mytyksi.
Olen alkanut etsiä koiraa. Minulla on elämässäni koiran mentävä aukko, asunnostani puuttuu koira, elämästäni uupuu eläin. Harkitsin kissaa, tahdon koiran. Mieluiten bassetin, mutta mikä tahansa käy. Tarvitsen jonkun, josta pitää huolta, jotta tulen pitäneeksi itsenikin elossa. Minä tarvitsen jonkun, jota helliä, rakastaa ja pitää hyvänä. Jonkun, jonka vuoksi joutuu huolehtia, joka saa minut kiroilemaan sitä vaivaa, jota joudun näkemään toisen eteen. Tahdon välittämistä, yhdessä olemista, mutkattomuutta ja vaikeutta. Yksinkertaista helpoutta ja rasittavaa vaativuutta. Huomaan, tuohon tarpeeseen on vain kaksi lääkevaihtoehtoa, koira tai mies. Ensimmäinen on helpompi hankkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti