Siivonnut. Tiskatessa hajosi lasi. Se viilsi kipeän pitkän viillon käteen. Vedin käteni vauhdilla ylös vedestä ja tunsin kauhua. Sitä pelkoa, jota muutkin yksinäiset varmasti tuntee kun niille sattuu jotain. Ennenkin on ollut sellaista, horjahtamisia, kaatumisia, viiltoja ja sellaisia. Olen tumpelo, jolla on tasapaino-oongelmia. Tänään mut olisi löydetty. Tosin vasta tuntien kuluttua, vasta kun olisin jo valunut tyhjiin keittokomeroni lattialle. Huomenna mua ei olisi kaivannut kukaan.
Sitä pitää olla ajattelematta. Sitä oman yksinäisyytensä totaalisuutta. Sitä, että kuolee omalle parvekkeelleen, koska kukaan ei odota itseä missään. Kaikki ovat tottuneet siihen, ettet välttämättä vastaa viesteihin ja puheluihin. Että olet piilotellut puhelimen äänettömänä jonnekin, koska sinua ahdistaa välttääksesi niiden vähäistenkin ihmisten yhteydenotot. Muuthan sinä olet jo karsinut elämästäsi.
Facebook on se mistä sinun puuttumisesi ensimmäisenä huomattaisiin. Mutta siinäkin menisi aikaa. Olethan alkanut pitää itseäsi sielläkin poiskirjautuneena yhä enemmän. Ystäväsi ihmettelisi miksi maanviljelyspelisi sadot jäävät keräämättä. Ne vain makaavat virtuaalitilallasi kuolleina. Sitten huolestuisi äitisi. Se ei saisi sinua kiinni pariin päivään ja siitä se repisi pelihousunsa. Se valahtaisi siihen samaan paniikkiin, kuin silloin kerran kun puhelimesi hajosi ja se metsästi pkkukaupungin viranomaiset läpi löytääkseen naapurisi nimen ja soitti sitten naapurisi tarkistamaan, että olet elossa. Se osti sitten sinulle uuden puhelimen. Et ikinä unohda sitä kauhun sekaista helpotusta sen äänessä. Se oli ensimmäinen kerta kun tajusit, mitä tapahtuu jos kuolet. Ensimmäinen askel päätöksessä pysyä hengissä.
Toinen kerta oli vuosia myöhemmin kun sait kätesi auki. Silloinkin kaatuessasi. Juomalasi silloinkin viilsi kätesi auki. Se hermoromahduksen läpikäynyt nainen, joka äitisi oli kävelleessään ensiavussa sinun luoksesi oli pelottava. Se oli sitä aikaa kun päätös pysyä elossa oli valettu sementtiin, mutta vielä oli mahdollisuus hypätä pois ennen kuivumista. Karata omaa päätöstään. Olet eri ihminen kuin minä nyt.
Siitä omasta kauhustani nähdä vereni tiedän haluavani olla elossa. En ole ikinä viiltänyt itseäni tahallani, vaikka on se lähellä ollut. Mietin miltä se tuntuu. Onko siinä sitä samaa, herättääkö se veri jotain alkukantaista itsessä. Ovatko ne niitä samoja tunteita. Pelkoa, adrenaliinia, toimintaa vailla ajatusta. Paluuta eläimellisyyteen. Siihen miten ei tarvitse ymmärtää sitä mitä tuntee. En tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti