Eilen meni koira ohi suun. Soitin eräästä pennusta ja aluksi kaikki näytti ja kuullosti hyvältä. Nainen puhui kuin papupata, eikä juuri halunnut tietää minusta mitään, kova kiire päästä pennusta eroon. Puhelun aikana tajusin, että koira oli enemmän isännän koira ja rouva oli kyllästynyt pyyhkimään koiranpissoja ja vaati siitä eroon pääsyä. Epäilykset heräsivät. Aloin kuitenkin järjestää asioita, hommasin bensarahat, seuralaisen, auton ja valmistauduin henkisesti siihen, että kyseessä saattoi olla viimeinen ilta koiratta vuosiin. Soitin varmistaakseni tuloni, ei vastausta. Soitin uudelleen, ei vastusta. Odotin hetken, soitin taas. Epäilykset vahvistuivat ja aloin laittaa pessimisti vaihdetta kovemmalle. Odotin, soitin. Odotin lisää. Sitten soitin äidille. Sanoin, että mönkään meni kun samalla tuli tekstiviesti. Koira menee tutulle kokeiluun. Sanovat ottavansa yhteyttä jos ei siellä onnistu. Eli se siitä. Vastasin kiitos ja toivottavasti järjestyy.
Ei minulla ole mitään mielenkiintoa ottaa sitä koiraa, mikäli siellä ei onnistuta. Miksi ottaisin pennun, joka ei sopeudu jonnekin muualle. Tavoite on nimenomaan löytää pentu, jonka sopeutuminen olisi helppoa (realismi mielessä pitäen). Elämässäni on kaikkea jo. Ne ovat pysyviä asioita, joihin koiran on totuttava. Yksinolemista, kerrostaloasumista, bussi-ja junamatkailua, toisia koiria, eri ikäisiä lapsia. Paljon asioita, joiden kanssa koiran on kyettävä elämään. Ei mahdotonta tavalliselle koiralle kuitenkaan. Kestän sisäsiisteyden kanssa taistelun, satunnaisen haukahduksen, kiskomisen taluttimessa ja pikkuviat, mutta koira ei saa tappaa äitini koiria tai missään nimessä purra tai edes murista läheisteni lapsille.
Cymbalta on tehnyt mielenkiintoisen muutoksen minussa. Kognitiiviset kyvyt ovat selvästi parantuneet. Luin eilen tenttikirjaa, joka meni täydellisesti yli hilseen minulta viime syksynä. Kirja alkoi avautua ihan toisella tapaa, helpommin, käsitettävemmin. Teksti on edelleen haastavaa, mutta ei enää mahdottoman tuntuista. Erittäin positiivista.
Nyt on syöksyttävä koululle. Tapaaminen ihanan tutoropettajan kanssa. Hän valaa minuun aina toivoa ja motivaatiota. Mennessäni tapaamiseen olen musta aukko ja siitä loputtomuusta, ikuisesta tyhjyydestä huolimatta hän onnistuu täyttää minut toivolla. Enemmän sellaisia ihmisiä maailmaan, kiitos.
Operaatio Koira jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti