Mädäntynyt olo taas. Likainen olo. Minulla oli taas hurjia suunnitelmia tälle päivää. Helena Anhava ja jokin kahvila. Aamulla herätessä tärisin horkassa, vuode likomärkänä, iho rasvainen ja ällöttävä. Kylmä vailla peittoa ja peiton alla outo kuumeinen hiki. En lähtenyt minnekään, enkä ole lähdössäkään. Pimeän tullen pyrin ulos, pieni totuttelukävely sellaiselle, joka ei ole ollut kovin paljon ulkona viime aikoina. Kaksi kertaa tällä viikolla. Pienin askelin.
Näin unta Jon Stewartista. Se mies on liian seksikäs. Värisyttelee sydäntäni ja jotain muutakin paikkaa. Unessa oli kesä ja minä olin viehättävä. Olin paras minäni. Olin välitetty ja rakastettu. Olin onnellinen. Miten ihana uni. Mistä tämä onnellisuus uneeni tuli? Mistä ihmeestä se löysi tiensä minuun? Mihin se katosi? Miksi uni vaihtui painajaiseksi? Miksi aivoni näyttivät minulle pilkahduksen hyvää ja sitten heitti takaisin tuskaan?
Yksinolo on alkanut syödä naista. Huomaan sen vainoharhoista. Kyse ei ole edes naapurien äänistä vaan suhteesta läheisiin. Katkeruuspeikko nostaa karvaista päätään sisälläni. Miten naurettavaa se onkaan, olen itse itseni tähän ajanut. Helpotus olisi yhtä kaukana kuin puhelimeni. Miksi erakoidun, miksi odotan jotain ihmettä, toisten kykyä lukea ajatukseni, tunteeni ja tarpeeni.
Tämä on vaikeaa. Lyön ihmisiä kauemmas, koska tunnen etten jaksa. Kaipaan läheisyyttä, rakkautta ja välittämistä, koska ilman niitä tunnen tukehtuvani itseeni ja ahdistukseeni. Työntäessäni ihmisiä syrjään ja samalla kaivatessani heitä, teen väärin. Läheiset yrittävät kunnioittaa toivettani olla rauhassa ja levätä. Mikä ääliö olen. Mikä ihme tässä sairaudessa on kun se saa itsen tekemään sellaista? Se en ole minä, en tunnista sitä itsekseni. Ihmistä joka heittää toiset pois ja silti tuntee katkeruutta jäädessään yksin. Mikä mieltä vailla oleva tilanne. Minun on soitettava jollekin, katkaistava tämä ajattelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti