Nimettömiä tunteita

Maanantaiaamu.
Upotin itseni viikonloppuna kaiken ajatteluun paitsi tämän aamun. Nyt on edessä enää pahin. Viimeiset hetket ennen jotain uutta isoa, ensimmäinen tapaaminen psykiatrisella polilla.

Kylmä käsi hivelee niskaa. Ahdistusko se laittaa kätensä siihen. Sopivasti todella paha olo. Vastenmielinen olo. Kohta laitan itseni valmiiksi. Tänään mennään bussilla, vain koska pelkään myöhästyväni. Rahan tuhlausta ja pelkään että huonovointisuus saa oksentamaan. En voi myöhästyä.

"Mitäs jos" maalaa kuvia eteeni. Vain harva niistä on lainkaan todennäköinen. Suurin osa vailla arvoa, niin kaukaisia ja järjettömiä. Minun uneni pakenemisesta jatkuvat. Olen unissani tehnyt jotain pahaa, mutta jokin vielä minua pahempi ajaa takaa. Sama kaava yö toisensa perään. Mistä ylikehittynyt syyllisyys nyt minua mahtaa syyttää? Onko sekin vailla todellisuuspohjaa vai jotain, jossa olen oikeasti toiminut arvojani vastaan?

Sairaslomakin loppuu tänään. Hakeako uutta vaiko ei. Ehkä kysymykseni on väärä. Saanko opiskeltua vaiko en, on merkityksellisempää. Ehkä sekin kertoo jotain, etten edes jaksa alkaa arvioimaan sitä. Ulkona olisi käytävä kuitenkin enemmän. On helppo syyttää flunssaa, mutta vaikeaa ulosmeno on. Naurettavan vaikeaa.

Maanantai-ilta.
Käynti poliklinikalla muistutti oksentamista. Oksensin tunnin verran kaikkea ulos, mutten päässyt lähellekäään kaiken kertomista. Tunti ei riitä. Minä vasta muistelin vuosilukuja, tapahtumia, kertasin, kävin läpi. Lähtiessä hyvin outo olo. Menin koululle istumaan hetkeksi. Kirjoitin sähköpostin. Kävin kirjastossa. Menin kahvilaan. Join kahvia ja virkkasin.

Kauppaan, kotiin, tietokoneelle ja hermoromahdus. Minä purin sen laittamalla välit poikki Mieheen. Keuliva moottoripyöräni heitti minut metsään. Eurooppa kuuli ja vastasi. Euroopan unionin alueella alkoi sota taas, ei mitään uutta auringon alla. Kinastelu, väittely ja torailu. Mies on tavattoman pitkähermoinen, välittää kirottu. Vielä se jäi kuvioihin, en saanut tehtyä tuota itsevihan ja itsetuhoisuuteni vaatimaa tekoa. Vastassa oli ihminen tunteineen ja vastauksineen. Nyt olen hämilläni, en tahtonut testata, tulin testanneeksi.

Mietin onko se jossain naisgeenissä. Testaavatko miehet? Naisten miehilleen tekemät testit ovat niin raakoja. Ja minäkin, en yhtään parempi muita, sanoo hän, joka täydellisyyttä itseltään aina vaatii. Tuleeko se jostain evoluutiosta? Luolanainen höykkyyttää luolamiestä saadakseen tietää onko siitä kestämään painetta. Miten valtavan väärin se on. En tajunnut ennen tehtyäni, ja minä vaadin niin paljon itseltäni. Vaadin alati, että kontrolloin tunteitani järjellä. Järkeni ei ikinä tekisi sellaista. Se ymmärtäisi paremmin. Siitä on kotona äiti ja isä kasvattaneet hienon naisen. Sellaisen, joka kohtelee muita hyvin. Enkä minä kestäisi sellaista itse. Se jatkaa paikalla olemista, minä olen syyllisyys ja häpeä, kuten oikein on. Hän ei sitä pyydä, päinvastoin, käskee rentoutumaan. Kirottua.

Se järkipalanen ja tunnepalanen minussa. Niiden välillä katkeaa yhteys. Luolanainen nostaa päätään, murisee ja heittää luolamiehen tuoman saaliin seinään. Tuoko se uuden? Missä vaiheessa se tarttuu tukkaan ja murisee takaisin, jo riittää. Euroopasta kuului murinaa, ei se tukkaan tarttuisi, mutta murisi kyllä. Sillä on pikimustat silmät ja voin kuvitella sen rypistävän niitä kulmiaan. Sitten se pudistelee päätään ja istuu ihan rauhassa täysin paikallaan. Sen päässä rattaat pyörii, siellä liikutaan ja lujaa. Se ei ollut pahaa murinaa, se oli vastalause kirkumiselleni. Matala ääni kurkusta kertomaan miten asiat ovat. Matalalla murisevalla äänellä sanottu, minä välitän sinusta, älä kohtele minua sen vuoksi huonosti.