Pirun ovi parisuhdeunelmiin. Se repäistiin taas auki. Yhdellä helvatan viestillä syvältä Euroopan uumenista. Kirottu Mies ja sen ymmärtäminen, empatia ja sinnikkyys. Miten vaarallista se onkaan ripustaa onnensa toiseen ihmiseen ja niin luonnollista.
Sattumakin taas korjailee satoa. Olen nukkunut kaikki kolme tuntia. Kolme tuntia unia, jossa hyppelen jonkin valtavan taidemuseon kattorakenteissa. Upeita holveja, rakenteet, joissa aika tekee itsensä mitättömäksi ja suuret kupolit, joita reunustavia kapeita ulokkeita minä kiipeilen aina öisin. Pakoilen vartijaa, vanhaa lihavaa miestä, joka aina lopulta aamuisin löytää minut kyyrystä harjanvarsi sylissäni, koira viereltäni portaiden lasikaiteen takaa. Ja seuraavana yönä minä olen museossa jälleen, en ole varastamassa taideaarteita, olen rakastamassa niitä. Joka yö palaan, koska pakkomielteinen rakkaus museon maalauksiin pakottaa minut. Pimeässä liukastelen kapeilla koristeellisilla ulokkeilla, kunnes näen Pahiksen. Se on tullut räjäyttämään oven, jonka takana on ne suurimmat aarteet, ne sellaiset, jotka eivät kaltaistani taiteen ystävää kiinnosta. Minä tekeydyn haamuksi ja pelotan varkaan pois. Myöhemmin hän palaa ja minä putoan aulassa kasvavien raparperien lehtien taakse piiloon. Pahis seisoo kädet uhmakkaasti lanteilla ja huutaa kaikuvaan museoon rehvakkaasti tulleensa takaisin. Minä isojen miltei sinisten isojen lehtien takana, en ole kunnolla piilossa. Työnnän koiraani parempaan piiloon ja pelkään. Tuollaiset pelkurit, jotka peittävät kauhunsa tekaistun uhmakkuuden alle voivat olla vaarallisia. Se varas on paha mies ja ainut asia sen ja rikkauksien välillä on raparperipuskassa kyyristelevä pakkomielteinen taiteen rakastaja ja sen eloon palannut koira.
Huokaus. Tämän yön jälkeen kaipasin järkeä. Kaipasin sellaista viestiä, jossa joku, jonka jalat ovat tiukasti maassa, huomauttaa taas vain yksinkertaisesti olevansa olemassa. Minä palailen kiertoradoiltani havaitsemaan tiettyjä puutteita ja hankaluuksia elämässäni. Niiltä voi mukavasti sulkea silmänsä kun hyppelehtii maailmoissa, jotka eivät vastaa todellisuutta. Jonkun pitää todeta minulle järkeviä asioita, jonkun sellaisen, joka herättää minussa halun olla yhtä järkevä ja koossa. Jonkun, joka herättää minussa toiveita onnellisuuden saavuttamisesta.
Kapinamieli minussa nostaa päätään, se osa joka on kylvetetty kerta toisensa jälkeen, vauvasta saakka siinä uskossa, että toisen ihmisen varaan rakennettu onni on liian haurasta luotettavaksi kiljuu niin, etten saa sanoista selvää. Se puoli, joka on nähnyt enemmän, ehkä tullut tietämään asioista enemmän huomauttaa hiukan lakonisesti, sinun onnesi ei ole edes haurasta ilman toisia ihmisiä. Ilman toisia ihmisiä, sinulla ei ole onnea ollenkaan. Onko minun jälleen käännettävä katseeni suhteeseen itseni kanssa?
Lupasin Miehelle mennä ulos enemmän. Minä en lupaa ajatella vähemmän, siitä sille on sanottava. Voin luvata pitää itsestäni parempaa huolta, mutta ajattelun vähentäminen ei ole realistinen tavoite. Hiton Mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti