Kirjoista

Agatha Christie on minun kirjailijani. Äidin kirjahyllyssä on 40 Christietä, jotka olen varannut itselleni. Ne ovat käytännössä jo minun. Äiti on itse pelastanut ne oman synnyinkotinsa mätänevästä talonraadosta. Olen lukenut ne useampaan kertaan kuin pystyn hahmottaa. Agatha-tätin tuotanto kuuluu minuun. Se on osa minua, olen lukenut jokaisen hänen kirjoittamansa kirjan, myös Mary Weastmacottit, elämänkerrat, kaiken.

Agatha Christiet olivat ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joita aloitin lukemaan. Niistä oma äitinikin aloitti, joten se ei osannut muutakaan kai ajatella. Olin 12-13-vuotiaana kasvanut yli ponitallikirjoista, Neiti Etsivistä, eikä nuorten kirjoilla ollut siihen aikaan 1990-luvun alussa sitä samaa statusta, joka sillä nykyään on. Tuntuu, että siihen aikaan nuorten kirjat elivät myös lamaa. Nykyään jokainen kaupallisesti menestynyt kirjailija tuntuu väkertävän kirjoja myös nuorille. Agatha Christien kautta etenin vähitellen muihin dekkareihin, rakkaimmiksi ovat jääneet historialliseen Kiinaan sijoittuvat Tuomari Deen seikkailut, Ellis Petersin Veli Cadfael kirjat ja Tony Hillermanin Leaphorn ja Chee kirjat.

Tämän hetkinen dekkari-idolini lienee Michael Connelly ja iki-ihana Hieronymus "Harry" Bosh. Harryn raaka maskuliinisuus on puoleensa vetävää. Jouluna luin Prachettin Yövartioston ja sen perään Connellyn uusimman. Sam Vimes on samanlainen hypermaskuliininen hahmo kuin Harry. Tuo kahden kirjan väliin sattumalta muodostunut silta huvitti minua suunnattomasti. Yritin siihen perään lukea Jo Nesboa, mutta Harry Holen hahmo jäi huvittavasti kyllä ontoksi, eikä kyennyt kutittamaan mielikuvitustani niin paljon, että olisin jaksanut koko kirjaa lukea. Palaan Nesboon vielä joskus, kunhan olen puhdistanut itseni hypermaskuliinisten hahmojen vallasta.

Nyt luen Idioottia. En saa keskityttyä, vaikka Dostojevskin teksti on sydämeen menevää. Vähitellen olen päättänyt taistella tuon tiiliskiven. Rikos ja rangaistus oli fantastinen. Se oli loistava kirja.

Agathan kanssa tilaa sydämessäni jakaa Terry Prachett. Kiekkomaailma on varastanut paikan minussa. Omistan kymmenkunta Prachettia ja tahdon lisää. Tahdon ne kaikki. Kaikki. Päivä jolloin kuulin Terryn sairastuneen Alzheimeriin oli yksi elämäni surullisimmista. En osaa kuvata niitä kirjoja. Kyse on satiirista, ihmis-, yhteiskunta- ja kulttuuritutkielmista. Vaihtelevat teemat ja kaiken kuorruttaa filosofia, humanismi. Se on sitä samaa ajatusmaailmaa, johon stand up koomikot parhaimmillaan yltävät. Jonkin tavallisen katsomista uusin silmin. Se herättää, tökkii, työntää. Narrin rooli on hovin tärkein. Vain narrilla on oikeus ja velvollisuus sanoa ja nähdä kaikki, pilkata valtaa, tuoda salattu julki. Rakastuin kerran ja olen edelleen rakastunut.