Intiaaninimeni oli keskiviikkona Suutelevat Sammakot. Juoksin aamusella bussille. Lumimyräkkä sai bussit myöhästelemään, mutten luottanut tuuriini, että omani olisi ollut myöhässä. Kiipesin valtavan lumikasan yli ehtiäkseni ja jyrkkää jäistä rinnettä alas liukastellessa kengästä kuului moiskahdus. Kurkkasin pikaisesti kantapäätäni ja jatkoin matkaa miettien sadatellako vai nauraako, pohja oli irronnut puoliksi. Joka tapauksessa kissanpissanhajuiset, kovanonnen poponi tekivät saivat luovutusvoiton siinä hetkessä. Päätin syödä loppukuun kynsiäni ja ostaa uudet kengät. Lompsin kengilläni kenkäkauppaan ja ostin kengät. Jokainen askel hajonneella kengällä toi mieleeni suutelevat sammakot. slops! Lopulta päädyin nauramaan.
Takana väsyttävä päivä. Nyt kun olen todennut cymbaltan tehottomaksi, minun on vaikea muistaa syödä lääkkeitäni. Ei hyvä. Tänään kun oli lääkäriaika muistin. Menin sinne hermostuneena kuten aina. Käytävällä istui nainen pienen lapsen kanssa. Lapsi seisoi huterasti, tuijotteli suurilla silmillään. Äitinsä totesi, ettei ole vielä oppinut, että tuijottaminen on epäkohteliasta. Minä naurahdin ja sanoin, että mikäs siinä kun on jotain mielenkiintoista katsottavaa. Kuulemma silmälaseissa ja pitkissä hiuksissa riittää ihmettelemistä. Lääkärini kutsui heidät ennen minua. He olivat sisällä muutaman minuutin. Minä keräsin ahdistusta, lueskelin Helena Anhavaa ja nieleskelin.
Lääkri tervehti iloisasti. Hän kättelee, katsoo silmiin, pitkä komea nuori mies. Minä hämmentyneenä ja kyvyttömänä katsomaan silmiin. Hän kysyy vointini, vastaan vältellen. Juuri Anhavan sanoja käytävällä lukiessani, mietin tuota kysymystä, enkä Helenan surullisia sanoja. Tärisevät kädet ja häkeltynyt ääni kuuluu sanovan, ettei tiedä. Olen uupunut. Tavallisesta hyvin itseään ilmaisevasta naisesta ei jälkeäkään. Lääkäri kyselee, tiedustelee, tutkii, selvittää, pohtii, katsoo silmiin, antaa aikaa, tökkii kysymyksillään tavalla, joka on hyvä. Minun erinomainen, ihana omalääkärini. Virka-aikana, ajanvarauksella, 30min kerralla hän antaa auliisti tukea ja apua. Vihreänruskeat silmät vilkkuen hän katselee suoraan silmiini.
Minä yleensä muutamien minuuttien jälkeen saan katseeni lattiasta. Hän kysyy mitä ajattelen psykiatriselle poliklinikalle menosta. Soperran jotain, sanon että tänään on väsynyt päivä. Hän kysyy miten pitkän sairasloman haluan. Vetäydyn. Menen kasaan, painan pääni alas ja takerrun hiuksiini. Vaikea kysymys, sanon. Pyydän lopulta kahta viikkoa, hän olisi kirjoittanut enemmän. Käskee pyytää lisää, jos tunnen ettei se riitä. Hän selittää minulle kirjoittavansa lähetteen, hän kertoo cymbaltan jatkuvan. Vilkkuvat silmät katsovat suoraan päähäni, huomaan niiden pyyhkäisevän myös rintani. Lopulta kaikki on selvää. Minä ja sairaslomatodistukseni istumme siinä vaiti ja päässäni risteilee ajatus: Kiitä. Posket muuttuvat liikkumattomiksi. Hän tietää, että olisi vielä jotain ja kysyy onko minulla mielessä vielä jotain... Minä takeltelen jotain kieltäen. Toivottaa Tsemppiä ja minä horjun pois huoneesta.
10 minuuttia tehokasta repivää sieluun ja elämään tunkeutumista. Tärisen ja syöksyn ulos. Puhelin, armas rakas ystäväni ohjaa minut naurun kautta paremmalle mielelle, tasamaalle. Ystävä toteaa, että se mies varmasti nauttii. Se takuulla nauttii ja laskee hämmentyneitä naispotilaita. Niinhän se on. Keskimääräinen 26-27-vuotias mies, ei voi olla tekemättä sellaista. Ystävä nauraa, että se takuulla salaa saa siitä kicksejä. Minä nauran hermostuneet vatsa- ja poskilihaseni rennoimmiksi. Vaellan edestakaisin rauhoittaakseni itseäni.
Ystävä huvittaa minua suuresti kuvailemalla Asperger-naisen vastaanottotilanteen. Miten asperger-nainen toteaisi: "Hei, en voi olla huomaamatta miten vuorovaikutuksessasi pyrit huomaamattasi aiheuttamaan minussa seksuaalista mielenkiintoa käyttämällä tapoja, joista olen kuullut käytettävän termiä flirttailu? Itse en kykene tuohon, koska tunnemaailmani ei toimi keskimääräisellä tavalla."
Minun omalääkärini on viehättävä mies. Nyt juuri en voi välittää siitä vähempää, hän on ihminen, joka on minua viime aikoina kaikkein eniten tökkinyt avun piiriin. Takaisin tielle terveyteen. Hiton mies, se komeus oli nyt vain se este, johon kykyni ilmaista kiitollisuuteni törmäsi. Yritin kirjoittaa kiitosviestiä. Olin liian täynnä tunnetta. Vasta nyt illalla tiedän mitä kirjoitan. Maanantaina käyn sen viemässä. Minun on pakko.
Tein tyhmiä tänään. Ostin kirjoja, 1 kovakantisen ja 3 pokkaria. Ajattelin parantaa niillä mieltäni, osteluterapiaa, joka ei sovi köyhälle ollenkaan. Nyt otan jäätelön pakastimesta ja luen. Annan Tsaikovskin soida ja luen. Tämä on Ihanien Omalääkärien päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti