Ulkona tuuli heittää vihaisesti lunta. Minussa herää halu olla pienen pieni, kasvattaa turkki ja mennä kaivamaan käytäviä hankeen. Tahtoisin muuttua fretiksi. Ne ovat huumorintajuisen oloisia olentoja.
Eilen keräsin itseni kasaan ja puhuin äidille. Laitoin asiat järjestykseen. Äiti pelkää, se on huolestunut. Syystä, myönnän. Mutta tilanne on erilainen. Minä olen erilainen. Jossain tässä viimeisten vuosien aikana minusta on kasvanut aikuinen, joka juoksee pää edellä edelleen seiniin, mutta seinät ovat erilaisia ja vauhtini ei ole ihan niin kova. Oli jotenkin pelottavaa kuunnella äidin puhetta, se kävi asioita läpi, muttei minulle. Se rauhoitteli itseään. Sanoi ääneen asioita, jotka ovat totta. Veti lankoja yhteen ja päätteli, kutoi sanoistani verkon, jonka päälle saattoi asettaa jotain toivoa ja järkeä. Minä annoin lankoja. Näytin sille jokaisen langan, jotta se ymmärtäisi. Minä en ole luovuttanut. En ole luovuttamassa.
Ihastuminen on mädäntynyttä toimintaa. Mies ei ole ehtinyt ottaa yhteyttä. Sain eilen selville pelottavan asian, mutta se on vain tunteeni, joka pelkää. Järkeni katselee tunnetta taustalta ja sen ilme on surullinen. Mitä ihmettä se taas tekee?
Tänään aamulla kuvittelin onnellisuuden. Se on hetki, jota en sanoiksi pue. Kaikki mitä kuvitella voin, ei toteudu. Vastustan tiukasti tavoitteiden visualisoimista. Todellisuus on niin haurasta, ettei se toimi niin. Itse on jokaisessa hetkessä ainutlaatuinen, koska jokainen hetki on erilainen. Ja jos onnellisuutensa perustaa muille ihmisille, on ymmärrettävä rajoitteensa, todellisuden rajat.
Todellisuudessa onnellisuus on onnellisempaa. Se on yllättävämpää. Se on elävämpää ja juuri sitä itseään, aitoa ja todellista. Kuviteltu, päänsisäinen ajatus onnellisuudesta on harhaa. Todellinen onnellisuus on antamista. Se on lupa. Se ei ole vaatimus tai täytetyt kriteerit. Olen onnellinen kunhan tilanne täyttää vaaditut ehdot, EI, ei ja vielä kerran ei. Onnettomuus on kyvyttömyyttä lunastaa lupauksensa itselleen. Onnettomuus on kyvyttömyyttä tuntea onnellisuutta vaikka etukäteen visualisoidut onnellisuuden tavoitteet eivät täyty.
Osaankohan selittää tätä ymmärrettävästi? Huokaus. Onnellisuuden puute on tapa. Se on vallan antamista olosuhteille. Se on itse itseltä poisottamista. Onnettomuus on onnellisuuden asettamista itsensä ulkopuolisten asioiden hallittavaksi. Onnellisuus on valtaa ja uskoa omiin mahdollisuuksiin. Se on sisäistä, riippumatonta, vailla ehtoja ja rajoituksia.
Minä en anna itselleni lupaa olla onnellinen. En päästä irti rajoistani, ehdoistani. En uskalla olla riippumaton ulkopuolisesta. Minä yritän.
Myöhästyn taas. Nyt on kipitettävä. Pestävä kasvot, maalattava niille ehostus ja lähdettävä kohtaamaan kaikki mitä tulossa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti