Yritän ylipuhua itseäni ulkoilmaan. Olen luvannut itselleni jopa suklaata. Todellisuudessa jääkaapissa on enää valo, enkä uskalla kauppaan. Nyt olisi hyvä mennä kun naapurinpoika huudattaa kammottavaa musiikkiaa, mikä aina aiheuttaa painetta keuhkojen päällä. Ahdistuskivi alkaa jytkytellä basson tahtiin. Se tuntuu suistavan sykkeeni raiteiltaan ja vaikeuttavan hengitystä. Vihaan tunnetta, että pitäisi karata kotoaan. Toinen ahdistava ääni tässä talossa on se naapurin pesukone. Se on todennäköisesti jokin maailmanhistorian ensimmäinen laite, joka pyrkii linkoamaan itsensä maatakiertävälle radalle kunnioittaakseen 1950-luvun neuvostoliittolaista avaruusteknologiaa.
Hiphop-musiikki, suomalainen sellainen. Suvaitsevakin vetää rajansa jonnekin. Grrrrr...
Olen kyllästynyt treffi-ilmoitus sontaan. Todella totaalisen kyllästynyt. Olen tänään käynyt hipelöimässä sivustolla delete-nappia jo useamman kerran. En vain kykene. Jokin minussa ei salli, minun vain paeta paikalta. Toistaiseksi osakseni on tullut vain outoja olijoita, joihin olen tuhlannut aikaani kirjoittamalla kilttejä viestejä. Onko tehtäväni opettaa jotakuta, miten ihmissuhteissa ollaan? Siis ihan alkeista? Äh, mä olen liian kiltti. Jään kaivamaan tikulla sontakasoja löytääkseni jotain hyvää kauan sen jälkeen kun suurin osa olisi jo karauttanut tiehensä keskisormi tiukassa ojossa. Tyhmä nainen uskoo jokaisessa olevan jotain hyvää, huolimatta rankasta vastakkaisesta todistusaineistosta.
Ehkä syytä on siinäkin, miten olen ihastunut siihen Mieheen. En kykene ottaa ketään nyt tosissaan. Mietin vain yhä enenevästi, miten paljon ihastuksesta on sitä pakoreaktiota. Se olisi todella äärimmäinen pako jälleen kerran minulta. Jättää kaikki, hylätä opinnot, vaikeudet, ihmiset ja vain paeta silmittömästi. Enkö koskaan opi ottamaan vastuuta? Minun pakoalttiuteni ei ole vähäinen. Olen kokeillut kahden tyyppistä karkaamista, fyysistä ja henkistä hylkäämistä. Fyysisesti olen muuttanut satojen kilometrien päähän löytääkseni itseni niistä ongelmista, joita karkuun lähdin. Henkisesti olen sulkenut itseäni ihmisiltä. Hakannut vesurilla kaikki "turhat" ihmissuhteet elämästäni ja rajoittanut niidenkin pääsyä minuun, jotka ovat kieltäytyneet katoamasta.
Eilinen ystävänpäivä osoitti kaiken taas hienosti. Kolme ystävänpäivätervehdystä puhelimeen. Joskus niitä tuli kymmenittäin. Hieno homma! Tavoite alkaa olla saavutettu. Ihmissuhteet ajettu minimiin. Arvata voi montako minä lähetin. Annan vihjeen, se on kauniin pyöreä. Paskat. Olen tunari. Hitonmoinen ääliö. Ja hulluudessani vielä tavoittelen parisuhdetta. Voi huokaus. Pässi, höntti.
Huomasin eilen Cymbaltan tehneen jotain, se on vähentänyt ahdistustani ja huomaan, että minusta on kadonnut tarve sanoa ääneen itselleni, "Tapa mut." Ahdistaessa se lipsahti huulilta päivittäin. Se oli sellainen pakkoliike-tyyppinen huudahdus, joka vain syntyy ilman tiedostettua tahtoa. Se tuntui joltain toiselta ihmiseltä mun sisälläni, puhumassa mun äänelläni. Muutenkin kasvojen vääntymiset ovat väheneet. Selkärangalleni en voi mitään. Se hytkyy jäisessä otteessa aina silloin tällöin edelleen. Julkisella paikalla kävellessä edelleen tunnen tarvetta puristella sormiani nyrkkiin, painaa kynnet kämmenen ihoon niin että tuntee kipeää, jännittää ja heilutella sormiani. Siihen on hyvä keskittyä kun tuntee itsensä silmiinpistäväksi. Kun joku kävelee kadulla liian lähellä ja itselle tulee tunne selkään porautuvasta katseesta. Sormet auttavat. Joskus toivoisin pystyväni pitää laukkunallea julkisilla paikoilla. Se lohduttaa niin sanomattoman paljon. Roope nallen ympärille voi kietoa sormet ja se lohduttaa. Saa ajattelemaan edes lohtua.
Nyt, nyt menen ulos. Menen, haen suklaata. Huokaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti