Vanha hoitajani tapasi käyttää mun kanssa paljon mielikuvia. Mä olen sellainen ihminen joka löytää NLP:stä ja kaikesta muusta sellaisesta paljon. Ne antaa erottelukyvyttömälle jonkinlaisen siivilän, jolla voin erotella asioita toisistaan. Ystävä kirjoitti mulle taannoin näin: "Olet järjestäytynyt ajatuksiltasi, sinulla on päässä satatuhatta pientä lokeroa. Niissä on pieniä mappeja. Mapeissa tietoa kauniisti ja puhtaasti kirjoitettuna. Työpöytä, jossa on avoimena ja pohdinnan alla olevat asiat ovat vielä levitettynä. Sinä niiden ääressä, kirjoittamassa muistiinpanoja arkki toisensa jälkeen, mapittamassa tietoa lokeroihin."
Musta tuo hauska. Mä nauran aina tuota lukiessani. Luulen tuon olevan aika kiltti tapa kuvata mun päätäni, se on kaunisteltu versio. Ystävillä on paha tapa nähdä asiat sellaisin ystävällisin silmin. Mulle itselle se näyttäytyy päinvastaisena kuin hänelle. Ystävä ihastelee lopputulosta, minä katselen tiukasti sitä vuorta selvittämätöntä moskaaa, jonka ääressä istun. Se johtuu siitä anaalisesta tarpeesta lyödä (analogiassa edelleen pysyäkseni) joka asian päälle tarralappu (sellainen kohokirjaiminen tietenkin), kyetä analysoimaan jokainen asia voidakseni löytää sille sopivan oman lokeronsa. Ja maailma on täynnä dataa. Ja minä olen täynnä tunteita, voisi jopa väittää, että ihan kaikki olemassa olevista tunteista. Siinä aallokossa mä sitten istun nitojan, muovitaskujen, mappien, sun muiden välineideni kanssa tahtomassa juuri sitä kirottua elämänhallintaa.
Elämänhallinta. Mikä vastenmielinen sana. Epävarmat kontrollifriikit kuten minä hyppivät seinille ihan tarpeeksi muutenkin. Kyse on mulle suodattimista. Masennus vioittaa mun suodatinjärjestelmääni niin etten pysy kohtuudessa. Kadotan kykyni erotella asiat toisistaan ja seurauksena on järjestelmän meneminen jumiin. Jään ihmettelemään suodattimiin ilmaantuvaa sakkaa, joka ei tunnu kuuluvan mihinkään. Koko laitos jumittuu, osa kamasta vuotaa seulana läpi ja osaa jäädään analysoimaan laboratorivälineistöllä.
Silloin minä tarvitsen kalibrointia. Jonkun pitää ottaa minusta ulos paloja, joista voi rakentaa paremman isomman kuvan tai syöttää sisääni sanoja tai ajatuksia, joilla voin muodostaa laajempia kehiä ajatuksilleni. Se on rakenteellista muuttamista. Sitä että siirretään kokonaisia arkistokaappeja sen sijaan, että nyhrään yhden A4sen kanssa repien tavaraa ulos peltisistä kaapeista. Näen itseni ystäväni kuvailemassa toimistossa. Mulla on se jokin yksi paperi, jolle ei ole paikkaa, mua väsyttää ja alkaa ahdistaa jo todella paljon kun en ymmärrä minne se kuuluu.
Niin, ystäväni mielikuvasta olen kasvattanut kuvan, jolla ymmärrän itseäni paremmin. Oivallinen hoitajani tajusi tämän minussa ja käytti tätä loistavasti hyväkseen. Se vuoroin repi irti kuvia minusta ja vuoroin syötti sisälle sanoja ja mielikuvia. Tarotit kutittelee samoja hermonpäitä. Samat mielikuvien muovaaja neuronit siellä jyskyttää konemaiseen tahtiinsa. Kortti ei kerro mitään, se ei paljasta tulevaa, ei näytä nykyistä, eikä selvitä menneitä. Se ei luo yhteyksiä henkimaailmaan vaan minuun itseeni.
Ei nukuta. Yöpala ja videoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti