Olen kovin tyytyväinen eiliseen. Täti alkoi huudella messengerissä. Sain oltua sosiaalinen, hauska ja kirjoitettua lauseita, joihin saattoi lisätä hymyileviä ja nauravia hymiöitä. Vastasin viimein ystävänpäivätervehdyksiin ja olen nyt siis sosiaalisissa suhteissani vallan asioiden tasalla. Enää olisi yksi anteeksipyyntö tekemättä. Oharit parin viikon takaa... Miksi ihmeessä se on vaikeaa? Tunnen niin valtavaa syyllisyyttä.
Depressiohoitajakin soitti eilen. Olen ilmeisesti pääsemässä tosiaan hoitoon. Lähete menossa läpi. Sopertelin itkuiset kiitokset lääkärille lähetettäväksi. Hoitaja kirjoitti sanomani ylös ja lupasi lähettää potilaspostia. Siinä itketti se oma epävarmuus ja sanomisen vaikeus. Sanoin, etten ole varma onko sillä merkitystä. Hoitaja arveli, että on. Ja etten ole ainut, joka kiitosta antaa ja että se on hyvä, että asia tulee tietoon. Käskin niiden pitää siitä kiinni. Toivottavasti ne pitää tiukasti kiinni minun ihanasta omalääkäristäni. Miksi kiitoksenkin sanominen on niin vaikeaa?
Lisäksi eilen viimein poistin treffi-ilmoitukseni. Mikä ihana helpotus. Kirjoitin hätäiset hyvästit, niille keiden kanssa olin ajatuksia vaihtanut ja poistuin paikalta. Miten helpottavaa. Menee hetki ennen kuin moiseen ryhdyn uudelleen. Jälleen kerran, kyse ei ole niinkään haluttomuudesta löytää kumppani, vaan foorumin soveltumattomuudesta sellaiselle kuin minä. Missä sellaiset kuin minä voi kohdata mahdollisuuden parisuhteille?
Kuumemittari kainalossa. Viluttaa niin pirusti. Tämä on nyt päivä numero viisi kipeänä. Ei lämpöä. No, sehän sopii. Kello lähenee seitsemää, nukkuakin pitäisi. Olen ollut pahoinvoiva koko yön. Syön edelleen huonosti, mikä vaikeuttaa elämää verensokerin osalta. Liian vähän kunnon ruokaa, liikaa herkkuja. Verensokerien heiluminen ahdistaa ja tekee olon fyysisesti todella huonoksi. Söisi paremmin, parantuisi nopeammin, nukkuisi paremmin, pääsisi ulos taas, sekin auttaisi nukkumaan.
Omalääkäri puhui melatoniinista, minä kieltäydyin. Se alkoi selittää ja minä vain hoin päälle, etten halua. Sitä alkoi jo naurattaa. Äh, mä olen liian outo. En vain tahdo mitään melatoniineja. Ystävällä oli niiden kanssa ongelmia. Tiedänhän minä että reagoisin niihin eri tavoin kuin hän. Mutta. Minä tarvitsen enemmän aikaa tällaiselle itseni ylipuhumiselle. Minun omalääkärini on tainnut oppia sen jo. Hiton hitto.
Naapurin aamuherätys. Mikä lie radiokanava oli. Kovalla on, tuohonko minä havahdun joskus aamuisin? Todennäköisesti. Mä tahdon asua omakotitalossa. Olen sellaisessa kasvanut ja tahdon sellaisessa asua. Nyt naapuri keittää kai kahvia, olisikohan tuo minun exitmerkkini yöunille? Naapuri aloittaa päivänsä ja minä sanon hyvää yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti