Siinä se nyt on. Minut on perusterveydenhuollossa todettu terapian tarpeessa olevaksi. En tiedä itkeäkö vaiko itkeäkö tai sitten voisin ehkä jopa itkeä. Perjantaina viimeistellään homma raahaamalla väsynyt henkilöitymä omalääkärille ja pyritään olemaan kovin paljon itkemättä siellä. Ollaan kasassa mahdollisimman hyvin ja pyritään vain olemaan järjissään. Minun komea, ihana omalääkärini hämmentyy aina kovin jos olen liian ahdistunut ja itkuinen. Tapaan katsella sitä yhtä nurkkaa. Siinä nurkassa on hoitopöytä. Katson hoitopöydän jalkatelineitä ja joka kerran vastaanotolla päätän, että ja tuo lääkärihän ei ikinä mulle tule sisätutkimusta tekemään. Oli jo tarpeeksi paha hakea virtsaputkentulehdukseen kuuri. Komeat, nuoret lääkärit aiheuttavat tällaisia ongelmia tukahtuneille vanhoille piioille kuin minä. Eihän hän siitä välittäisi, mutta minä välittäisin. Keski-ikäinen lihava vanhapiika ei niille jalustimille koipiaan tule asettelemaan.
Välttelen, välttelen, välttelen. En ajattele sitä kaikkea, mitä tänään tapahtui. En jaksa, en kykene, en pysty. Liian täynnä, joka paikka pursuaa ajatuksia ja tunteita. Niitä tulvii hyökyinä, enkä erota niistä yksittäisiä tunteita toisistaan. Tämä on lumivyöry, eikä sellaisissa ole nimilappuja. Se on mylläkkä ja toisiinsa sekoittuva massa, jota ei voi pysäyttää, sen voi parhaimmillaan ohjata, mutta sen on annettava liikkua voimansa loppuun. Kovin, liian väsynyt. Unta. Yöunienkin kustannuksella, tarvitsen unta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti