Lähdin ulos ja siellä happi teki tehtävänsä, muistin unohtaneeni. Kirjoitin tätä eilen, mutta se jäi julkaisematta:
Löysin vihdoin toisenkin positiivisen piirteen depressiohoitajassani. Ensimmäinen oli se miten hän luki tarpeeni ja pakotti menemään diabeteshoitajalle ja labroihin. Toinen sattui tänään. Toissa yönä nöyrryin katsomaan peiliin ja näin hajonneen tapauksen. Päätin hakea sairaslomaa ja lisää lääkkeitä. Eilisen yritin saada hoitajaa kiinni siinä onnistumatta. Sain kuitenkin soittopyynnön jätettyä. Tänään hän soitti ja sain selitettyä asiani. Häpeän myöntää olleeni yllättynyt kun hän tarttui rivakasti toimeen. Kyseli selventävät kysymyksensä, kertoi johdonmukaisesti, mitä tekee ja pisti toimeksi.
Huomaan aliarvostaneeni hänen ammattitaitonsa. Olen tehnyt sen pahasti. Kai nöyrryn tässäkin. Sain apua kunhan laskeuduin taas omalta jalustaltani ja maltoin sitä pyytää. Jäljelle jäi kuristava ahdistava syyllisyys. Olen taas ollut liian iso omaan päähäni. Sinne ei ole mahtunut myöntää tosiasioita. En osaa selittää tätä muulla kuin ylpeydellä. Minut on kaikesta huolimatta kasvatettu omanarvontuntoiseksi. Minussa on tapa ajatella itseäni kaiken tietäjänä ja ymmärtäjänä. Tämä ei tarkoita että pitää itseään parempana. Tietäminen tai ymmärtäminen eivät ole mitään ihmisarvon mittareita. Se, että tietää tai ymmärtää jotain ei tee ihmisestä mitään ihmeellistä. Ymmärtäjiä ja tietäjiä on maailma täynnä.
Maailma on täynnä ihmisiä, jotka tietävät enemmän, ymmärtävät paremmin. On ihmisiä, jotka tietävät eri asioita ja ymmärtävät toisella tapaa, sekään ei ole mitään sellaista, jonka avulla voisi henkilön arvoa, kunnioitettavuutta tai hyvyyttä mitata. Mistä siis tämä oma ylpeys ja omanarvontunto? Luulen siihenkin löytyvän selityksen psykoanalysoimalla lapsuutta ja nuoruutta. En ole psykoanalyysin ystävä kuitenkaan. Luulen, että tietämisen ja ymmärtämisen arvostus omassa itsessä johtuu siitä, miten olen joutunut sitä todistaa muille ja ennen kaikkea itselleni.
Kun olin lapsi ja kävin helvettiä nimeltä ala-aste, kärsin oppimisvaikeuksista. Minua pidettiin vajaaälyisenä ja mahdottomana opettaa. Minun annettiin ymmärtää, että oppimisvaikeuteni johtuivat puutteellisesta käsityskyvystä ja tyhmyydestä. Kukaan ei sitten lopulta huomannut minun oppivan tuon käsityksen erittäin nopeasti. Oivallettuani oppimisen ja ymmärtämisen olevan mahdotonta lakkasin yrittämästä. Valuin omaan suojelevaan mielikuvitukseeni ja torjuin minulle pää punaisena huutavan erityisopettajan. Koulupäivät tuntuivat pitkiltä yhtäjaksoisilta jälki-istunnoilta. Mä istuin aina siinä erityisopettajan pöydän nurkassa, tunnista toiseen, päivä päivän perään, vuosi vuoden jälkeen. Erityisopettaja välillä aina arvosteli sen mitä olin saanut aikaan ja antoi lisää tehtävää.
Tässä kohtaa rakas veljeni alkoi huhuilla ja kirjoittaminen keskeytyi.
Pikkuveli oli harvinaisen sinnikäs. Se iski kysymystä kysymyksen perään, kunnes sisko antoi periksi ja paljasti enemmän kuin halusi. Siloitellun version tosin. Mokoma välittää. Olen ylpeä veljestä. Hän on tavattoman rakas.
Minun oli tuosta tarkoitus jatkaa jonnekin, oli vielä menosuunta tuossa vaiheessa kesken. Oli tarkoitus puhua ystävyydestä, rakkaudesta ja sanojen merkityksettömyydestä eleiden rinnalla. Oli ajatus jotenkin neuloa yhteen positiivinen palaute ja ylpeys. En kykene enää muistaa. Kaikki kirjoitukseni ovat kuitenkin hetkellistä helinää, jotka ovat kirjoittaessa syntyviä kangastuksia, joita vain pyritään tavoittelemaan Eivät ne maailmaa mullista, mutta julkaistaan tämäkin kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti