Aika. Raahauduin postilaatikolle. Kylmä ilma veti keuhot kiinni. Siellä se odotti, kirjekuori. Hengittämisen vaikeus jatkui, mutten osaa sanoa kummasta syystä. Kylmä ilma vai puhdas kauhu. Mitä jos- maailma alkoi kieppua päässä. Se järjestäytyy kuvioiksi, joiden kanssa on vaikea olla. Minun hoitajani nimi luki siinä. Mietin sitä pitkää riviä hoitoihmisiä, joita olen tavannut. Näen ne rivissä seisomassa, osan ilme on torjuva tai väistävä, suurin osa ilmeettömiä, välinpitämättömiä, mutta erotan parit myötätuntoiset kasvot. Pari rohkaisevaa ihmistä, ne taputtavat selkään ja sanovat, että tästä se lähtee, olet rohkea, sinä pärjäät. Epävarmuus minussa yrittää tehdä niistä ihmisistä pettyneitä, mutta terve minä muistaa aidon välittämisen.
Pelottavaa. En tiedä mistä aloitan. Viime kerralla se oli niin selvää. Se oli suru. Oli helppo aloittaa surusta. Siitä käsittelemättömästä surun massasta, joka painoi kuin maailmankaikkeuden kaikki paino. Suru ja menetys, ja niiden kautta vihaan ja katkeruuteen. Mistä minä nyt aloitan? Menen sinne lankakeräni kanssa, enkä tiedä mistä sen kanssa voisi aloittaa. Tämä sotii minua vastaan. Tahdon olla valmis, viedä sinne valmiimpia kuvia asioista, mutta se ei olekaan mahdollista nyt. Olen hukassa, koska tiedän sekä enemmän että vähemmän. Miten valmistautua terapiaan?
Ymmärrän, että juuri sitä kuvaa menen etsimään. Menen hahmottelemaan sitä mikä on. Syytä sille, miksi reittini katkeaa keskenkaiken. En keksi kuin yhden tunteen, syyllisyys. Miten siitä edes voi aloittaa? Se on kasvoton tunne, hahmoton vailla muotoa ja liikettä. Suru on painavaa tummaa utua, jonka alta ei näe selvästi. Ahdistus on mustan musta kiiltävä kivi, joka pystyy kasvattaa verkkoja, seittejä. Viha on sähköinen vavahtelu, värien ja valojen sirisevät ja surisevat pienet tärinät liian kirkkaaksi koetussa todellisuudessa. Pettymys on maahanvalahtavat pahoinvoivat sisäelimet, hervottomat ja nurinpäin käännetyt. Miltä syyllisyys näyttää ja tuntuu?
Ahdistuskivi painaa keuhkojen päällä. Se heittää seittejään. Oikean käteni hauis tuntee seitin puristuksen. Taistelen vastaan. Seitit ovat kietoutuneet henkitorveni ympärille, enkä pysty hengittämään. Nyt on lopetettava kirjoittaminen. En saa happea. Oksettaa.
Sallittu unohtaminen. Hukutin itseni toimintaan unohtaakseni. Kolme lipaston laatikkoa koki uudelleen järjestäytymisen. Lopetan kaiken ahdistavan ajattelun tältä päivältä. Fysiikkani ei kestä. Olen vielä liian huonossa kunnossa flunssasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti