Häpeällistä.
Se on häpeällistä istua sisällä tällaisena päivänä. Minun silmäkuopissani vain on kipua. Siellä silmien takana. Viime yö oli ihan helvetistä. Stellat naamaan ja yritys saada unta. Pahoinvointi, horjuin sekavana lääkkeistä vessaan ja konttasin loppumatkan lattialla. Päässä surisi ja vastustelin oksentamista. Lopulta ei enää auttanut. Minä vihaan oksentamista. Lapsena kun sairastin migreenikohtauksia, niihin liittyi aina oksentaminen. Kohtaukset kestivät koko päivän ja minä oksensin kipua ja tuskaa ulos, eikä se helpottanut. Tämä on ainut syy miksi ahmimiseni ei ole bulimiaa. Typerä migreeni saa minut vihaamaan oksennusta. Muistan sen liian hyvin millaista se oli. Se koko ruumista väsyttävä oksentamisen ponnistus ja minä olin päiväkoti-ikäinen. Kohtauksesta toipuminen vei päiviä, koska ruumis oli niin heikko voimanponnistuksesta. Ne oli juuri tällaisia aurinkoisia talvipäiviä. Joka paikassa valtaisat määrät lunta. 80-luvun alussa oli talvisin aina valtavasti lunta.
En tiedä miksi oksensin yöllä. Horjuin takaisin vuoteeseen ja nukahdin. Oliko se migreenin enne. Söinkö jotain huonoa. Tänään vaan en nyt sitten voi mennä ulos. Minulla on aurinkolasit voimakkuuksilla. Ilman en kykene ulos, tänään en edes niiden kanssa. Pelkään edelleen pääkipua. Pelkään kasvojen halvaantumista, polttavaa tuskaa ohimolla, joten syyllistyn häpeällisesti päivän tuhlaamiseen. Jos olo on illalla parempi, kun tulee pimeä, menen ulos.
Yritin joskus oksentaa ahmimisen jälkeen. Itkin ja itkin samalla. Kai se oli kaiken sen tuskan kokemista sillä hetkellä. Oksentaminen ajatuksena tuntui helpotukselta, sen kieltäminen itseltä vain lisäsi tuskaa ja sen tekeminen sai käpertymään koko ruumista vavisuttavaan vihaan ja kipuun. Luulisin, että se on sitä dynamiikkaa helpotuksen ja rangaistuksen veitsenterällä taiteilua, bulimia. En tiedä, se on maailma, joka on lähellä, jonkinlaisen kalvon takana. Aika, jolloin koskettelin kalvoa on ohi. Nyt katselen sitä kauempaa, mietin muita ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti