Itkettää. Piru vieköön niin mä olen kammottava ihminen. Koko päivän viime öinen teksti naputti takaraivossa, nyt se on poissa. Tuhosin sen osan mikä teki niin kovasti pahaa ja samalla yhdestä toisestakin riipaisin palan pois. Huomenna paremmalla ajatuksella, käyn loputkin läpi.
Totuus on, että mä olen ollut kiukkuinen kuin 50 vihaista pikkupirua sille miehelle, mutta se ei oikeuta olemaan halpamainen ja kurja. Mä toivoisin voivani olla kohtuuton, hänkin oli minulle, mutta ei, mun on paha mieli pahoista ajatuksistani. Vaikka hän satutti mua sanoillaan tahallaan, ei mulla ole oikeutta olla niin kammottava, että kirjoitan kaiken mitä sylki suuhuni tuo. Hän toimi omasta näkökulmastaan, minä omastani. Blogin pitäisi olla mulle matka parempaan minuuteen ja parempaan itsetuntemukseen. Ei satunnaisen vihan ja katkeruuden puuskien levittelypaikka. Mun sanat tuskin häntä edes satuttaisi, mutta ne nousi pahasta paikasta. Tunnen itseni maanmadoksi. Tulen nauttimaan uudelleeninkarnoitumisestani syvänmeren surullisten kalojen sienimäisenä infektiobakteerina. Noh, ainakin sellaisen elämä on simppelimpää.
Viha on pirullinen tunne. Mussa on sellaista ylpeyttä, ystävä sanoo omanarvontuntoa, minä ylpeyttä, sitä ei ole aina tarpeeksi nöyrä. Se läikäyttää tunteissaan kaiken yli ja sitten vasta huomattavasti myöhemmin havaitsee kohtuuttomuuden. Kohtuuttomuus on sanana kummitellut koko päivän taas päässä. Alitajunta heittää niitä sanoja sinne pyörimään. Hitto. Olisipa joskus oikeus olla kohtuuton. Se ei ollut nyt. Perhana. Tietääkö joku miten äkkipikainen tempperamentti korjataan? Mä tarvitsisin siihen varmaan hengellisyyttä tai jotain... Hahhahahahhahhaahaaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti