Ulkona on jo ihan valoisaa. Pimeät hetket eivät kestä öisin enää kovin pitkään. Toivoisin uskaltavani laittaa äänet läppäristäni kovemmalle ja katsoa jotain hauskaa. Olen liian väsynyt nauramaan, mutta ehkä aika kuluisi paremmin. Tiedän miten turha on mennä nyt sänkyyn, kehossa jyllää jotain, joka ei tuo unta uupumuksesta huolimatta. Ehkä pitäisi ottaa Opamoxi tai jotain. Olo ei ole rauhaton, hiukan tuskainen vain. Söin aavistuksen liikaa. Tein kinkkukiusauksen, enkä kyennyt lopettaa syömistä. Pakkosyömistä pitkästä aikaa. Kykenemätön lopettamaan. Ähkykään ei anna hyvää unta.
Olen pureskellut suuni sisäpinnalle kipeän kohdan. Se on aivan alahuuleni sisäpuolella. Sitä on kiva hieroa kulmahampailla, pureskella verille ja imeskellä ohimennen. Tyhmää.
Miten minä kohotan mielialaani?
Olen jotenkin jättänyt itseni kesken. Luovuttanutkin jossain määrin. Tavoitteen puute vaivaa. En uskalla katsoa tulevaa ja suunnitella mitään. Minusta puuttuu kipinä. Ei mitään minne olen menossa.
Kieltäydyn uskomasta, etteikö minulle kelpaa tavallinen elämä. Tavallinen elämä vain tuntuu sellaiselta, joka karttelee. Minun tavalliseni ei ole sitä tavallista, jota luulen kaipaavani. Sitä tavallista, joka minulle kelpaisi. Mikä tässä on pielessä.
Viime aikojen ongelma on ollut väsymyksestä johtuva kyvyttömyys. Mä olen kietonut itseni pehmeisiin pumpuleihin välttääkseni todellisuuden. Peiliin katsoessa sieltä näkee välillä myös karua totuutta. On oma valintani olla tekemättä mitään asioiden eteen.
On olemassa listan verran syitä, joilla voi selittää, mutta mitään perustetta ei ole olla uskomatta sitä mantraa liikunnan, hyvän ruuan, sosiaalisuuden ja positiivisuuden merkityksestä kuntoutumisessa. Positiivisuuden raakkaan pois heti kättelyssä. Tyydyn toteamaan näkeväni maailman välillä ruusunpunaisen idealistin silmin, joka nyt sattuu vain uskomaan, ettei sille itselle satu se hyvä pala maailmasta. Tämä on uskomus, jota huomaan kantavani aina. Se on kertatoisensa jälkeen todeksi huomattu ja se ärsyttää minua suunnattomasti.
Mä en pidä itseääntoteuttavista ennustuksista, enkä fatalisteista, jotka vailla oma-aloitteisuutta nyhjöttävät uskomuksissaan ja olettamuksissaan. Rutisevat ja valittavat sitten, että ainahan se on näin ja pitihän se arvata ja kuinkas muuten ja aina minä. Kun olin mielenterveyskuntoutujien kanssa enemmän tekemisissä työntekijäroolissa, huomasin ne tilanteet kaikkein vaikeimmiksi sietää, jolloin asiakas pesee itsensä vastuusta heittämällä kurjuuden tuhkaa ylleen. Se taisi olla sitä avuttomuutta, kykenemättömyyttä, luovuttamista. "Minulla on oikeus luovuttaa, koska aina minulle käy huonosti." Niinkö? Aivanko totta? Kuka sellaista on luvannut? Kuka sanoo milloin olet kestänyt tarpeeksi?
Toiset meistä ovat kieltämättä paskamagneetteja, enkä sitä kykene selittää, mutta samalla tavalla kuin sitä mitä saa, ei ole missään luvattu, ei sitäkään ole missään sanottu, milloin saa lakata ottamasta vastaan. Kun mä tahdon luovuttaa, on kyse ahdistuksen nousemisesta niin sietämättömän kivuliaaksi, että tunnen kykenemättömyyttä selvitä sen kanssa. Nyt mä selviän ahdistuksen kanssa olemalla ajattelematta todellisuutta. Kai tämä on puollustusmekanismina lapsellinen, mutta se on niin kovin syvään juurtunut. Mielikuvitus oli ensimmäinen suojamuurini, vasta kauan kauan kauan sen jälkeen tuli ruoka. Mielikuvituksen avulla suojaan itseäni nykyään paitsi siltä ahdistukselta, myös ruualta.
Kunpa saisi unta. Muutama tunti tässä kohtaa tekisi hyvää. Mä yritän palata tähän elämään. Teen sitä vähitellen ja olen aloittanut jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti