Ja helvettiin kaikki kohtuullisuus

Huokaus.
Mietin viime öisen syyllisyys viestini sananvalintoja, onnistuin siinäkin olemaan passiivis-aggressiivinen. Milläs tämän aggression purkaisi. Hemmetti. Vihaisuus on niin vaikeaa. Mulla ei ole oikeutta sellaiseen. Se ei rakenna mitään, se ei tässä tilanteessa edes pura mitään, niin että voisi aloittaa mitään uutta. Millään mitä mä tunnen ei ole merkitystä, kenellekään kuin mulle itselle, joten miksi kantaa vihan tunnetta. Se pitäisi nyt vaan päästää irti. Milläs sen tekee? Pitää kai upottautua vaan tähän elämiseensä. Toisaalta aamulla iski mieleen, että missäs mä voin aggressioni taas purkaa jos en täällä. Täällähän se anonymiteetti mua suojaisi. Mä olen purkanut täällä vihantunteita, joita on vaikea suullisesti käsitellä.

Mä suutun kuin isäni, leimahdan purkauksena, ja jos en saa sitä tehdä, käännän sen hiljaiselle tulelle joka tappaa sisältä päin. Se on sitä äidin perintöä, passiivista, jäätävää myrkkyä, joka satuttaa mua itseäkin. Ehkä pitäisi kiljua kaikki kohtuullisuuden vaatimukset irti. Todeta, etten ole missään ikinä suostunut siihen, että otan kaiken vastaanpanematta. Olen tehnyt sitä niin paljon ja nyt kun yritän opetella suojelemaan itseäni, en osaa tehdä sitä rakentavasti. Alistumista, sitä on alistunut ja tukahduttanut vihantunteitaan, sitten se johti masennukseen. Mikä siinä sitten vaivaa itseä? Tahto olla hyvä ihminen. Tahto toimia puhtaista motiiveista. Oma ankara täydellisyyden tavoittelu. Oma paha mieli toisen satuttamisesta. Eikö riitojen jälkeen kaikkien tulisi pyytää anteeksi toisen pahaa mieltä. Eihän riitoja kukaan voita, jos kaikki osalliset eivät pyydä anteeksi. Neiti Neuroottinen ei jaksa nyt pohtia enempää.

Mä ostin eilen Unton. Unto on punainen matkalaukku. Se kaipaa isoja silmiä ja muhkeita viiksiä. Sitten pitäisi viedä Unto ulos ja ottaa siitä kuvia. Lavastaa tilanteita. Se on niin persoonan näköinen. Unto sai nimensä edellisen omistajansa mukaan. Joku lahtelainen Unto oli matkustanut Finnairilla ja lennosta matkamuistona mun Untoni kyljessä oli nimitarra. Unto kantoi eilisellä kotimatkallaan sisällään kolme uutta kirjaa, Dostojevskia ja Tolstoita. Nyt vanha herra makaa kukkapöydän alla ja odottaa, että keksin mitä aarteita alan siellä säilyttää. Todellisuudessa Unto ei ole vanha, se on vain klassikko.

Mä saatoin liiotella taas kirjastossa eilen. 7 kirjaa lähti kotiin mukaan. Mun tekee kyllä mieli lukeakin. Luulen, että otan päiväunet ja sitten menen puistoon lukemaan.