Hän ryhtyy toimeen, vihdoin

Eilen oli Juttutäti. Mä puhun ja puhun ja puhun siellä. On jokin valtava tarve käydä läpi mennyttä, vetää viivoja asioiden välille, selittää. Sen jälkeen ostoskeskukseen ja Rossoon syömään. Ihan oikeasti ei olisi ollut varaa, mutta kun oli nälkä ja olin muka menossa kotiin, mutta jostain syystä nousinkin väärään bussiin ja päädyin sinne. Tahdoin niin kovasti laittaa loossin penkille nukkumaan syötyäni. Sen sijaan kävin kahvilla.

Tänään on nukuttu. Hetkeksi ylös, sitten takaisin unille ja nyt on oltu jossain puolivalvetilassa. Yritän puhua itseäni syömään ja ulos. Tiedostan, että siinä täytyy olla kaksi väsymykseni suurinta tekijää. Syömättömyys ja ulkoilun puute.

Alaselässä on kipua. Samaa kuin kuukautisten aikaan, mutta ne ovat vasta ensi viikolla. Mitä lie kipuja. Tulleet ehkä sohvalla makaamisesta.

Kaipaan puhumista ja analysointia. Olen siihen jotenkin niin väsynyt vain. Kaikki voimat kirjoittaa ovat menneet viesteihin, jollekin oudolle nuorelle miehelle, johon törmäsin jossain keskustelupalstalla. En ole siitä tippaakaan kiinnostunut, mutta ajatuksia on ollut kiva vaihtaa. Eilen sekin tosin tuntui liialta. Se ihminen tuntui yksinäisyydessään liian vaativalta ja tahtovalta. Musta ei ole sitoutumaan nyt uusiin ihmisiin, en kykene pitää yhteyttä läheisiinkään.

Eilen puhuttiin siskon kanssa tunti puhelimessa. Mulla ei ole paljon puhuttavaa kuin sairauteni. Yritän kuitenkin. Kuten siskokin totesi, ehditään puhua niin harvoin, että on väärin käyttää sitten sekin vähä aika mun masennuksen pohtimiseen. Kyse ei ole siitä etteikö sisko välitä, vaan siitä että tavallisista asioista puhuminen tekee hyvää. Mä olen ihan liikaa nyt omissa mietteissäni, omissa maailmoissani.

Mulla on ikävä ystävää. Eilisen puhelun jälkeen mietin sitä miten meidänkin keskustelut ystävän kanssa ovat menneet mun sairauden purkamiseksi. Se on väärin. Pitäisi puhua muustakin. Olen vain saanut elämäni niin tyhjäksi, että tuntuu ettei ole puhuttavaa. Tyhjä kuori, täynnä mustaa energiaa ja kipeästi kolisevia luita. Sitä on mustelmilla sisältä.

Kela oli poikkaissut sairaslomani. Joudun hakea uuden B-lausunnon ja tehdä uuden hakemuksen heinä-elokuulta. Juttutäti sanoi, ettei ole koskaan tällaiseen törmännyt, että on ilkeästi tehty. En osannut kuin kyynisesti tuhahtaa, että mä odotan Kelalta aina mitä tahansa. Sossuunkin pitäisi soittaa. Miten tämän oikein tekisi?

Luulen, että aloitan nyt. Aloitan lähtemällä ulos. Sitten tiskaan ja teen ruokaa. Täytyy kokeilla syömistä ja ulkoilua. Jos sillä tappaisi tämän väsymyksen vihdoin.

On se parran kanssa paree. Ihku.