Juttutäti innostui valtavasti mun ajatuksesta hakea "oikeaa" terapiaa, me puhuttiin siitä melkein koko tunti. Kerroin sille seitsemästä demonista ja tunsin itseni samantien täysin ääliöksi. Unohdin näet kolme. No jaa, onneksi ne oli mukana paperilla. Bussilla kauppakeskukseen, syömään ravintolaan (Rahapäivänä ei olla köyhiä, eikä kipeitä!), ostin uusimman Harry Potter DVD-elokuvan, totesin nukahtavani jaloilleni ja läksin kotiin. Nukuin, katsoin elokuvan, nukuin lisää ja nyt tässä, miettimässä, mitä sitten.
Dobbyn kuolema itketti taas kerran. Se itkettää kirjoja lukiessa ja se itketti elokuvassakin. Ai niin, spoiler alert! Damn. Lian myöhään.
Hämmentävä väsymys kehossa. Hyvin outo. Olen napostellut (pahimman luokan ahmimista varmaan vuoteen) hyväskää, joten johtunee siitä. Sellainen ylivirkeä nuutuminen. Äh, en jaksa nyt. En vaan jaksa. Koko viime viikko oli ihan perseestä. Rahattomuus, ihmissuhde,... olkoot. En vaan nyt jaksa. Mä jostain syystä ajoin itseni tällaiseen sokerihässäkkään tänään. Miksi? Jotain tyhjyyttäkö? Ihmissuhteen loputtua huomaan, että elämäntyhjyys on taas todellista. Mulla ei ole sellaista miellyttävää tekemistä, joka toisi hyviä juttuja taas mun aivoihin. No jaa, tuntuu ettei sellaisia ole koskaan tarpeeksi. Syöminen, seksi, humala, lääketokkura, rakastuminen,... onko niitä vielä? Luoja kun saisi asiat tasapainoon, eikä tarvitsisi enää ikinä tehdä tätä itselle. Mä en taas kykene muistaa mitä olen tänään illan tehnyt. Ilmeisesti lukenut Cracked.comissa artikkeleita ja katsonut videoita, ehkä... jotain muutakin... äh.
Mulla on tunne likaisuudesta ja tyhjästä energiasta. Luulen sen olevan jotain pimeää energiaa. Mä syön ja muutun pimeäksi energiaksi. Minähän en kosmologiasta ymmärrä mitään, wikipediankin jutut menee yli hilseen, mutta kuvaus tuntuu sopivalta. Jos maailmankaikkeudesta on 74% tuntematonta pimeää ainetta ja tuo pimeä energia on nähtävästi luonteeltaan negatiivista painetta, joka työntää galakseja ulommaksi toisistaan, aiheuttaen maailmankaikkeuden laajenemisen, on pimeä energia täydellinen kielikuva paskaruuasta nousevalle hyperaktiiviselle väsymystilalle.
Nyt on päässä käynnissä surina. Ehkä on hyväkin kirjoittaa yksi kirjoitus totaalisessa ruokahuminassa. Tai mitään ruokaa, karkkia. Pahaa, pahaa karkkia. Karkkia, joka ei ole vuosiin maistunut hyvältä. Karkkia, jota ilman voi paremmin. Karkkia, joka ahdistaa ja tekee mielestä hauraan ja naisesta sairaan. Syöminen, seksi, humala, lääkkeet, rakkaus. Laitetaan tilaukseen viimenen ja toiseksi ensimmäinen. Ensimmäistä vain kohtuudella ja noita kahta ei pitäisi tarvita lainkaan. Hyvää terveellistä ruokaa. TAvallista, järkevää ruokaa. Kohtuullisesti ja maalaisjärjellä ruokaa.
Karppaus. Sillä lähtee kilot kyllä joo, mutta mitä iloa on elämästä vailla mitään hyvää ruokaa. Mä tahdon ranskalaisen ruokavalion. Ne syö ilmeisesti pieniä annoksia säännöllisin väliajoin. Äh. Mä tahdon vain saada pääni selväksi ja selvitä huomisesta krapulasta.
Mä tarvin ihmisiä. Oikeita ihmisiä, ei typeriä nettituttuja, ei säätöjä, ei nimettömiä kirjoituksia palstoilla. Tänään istuin bussissa liikennevaloissa. Vieressää oli auto, jota ajoi mies. Apukuljettajan penkillä istuva nainen oli asettanut päänsä kuljettajan hartialle lepäämään ja nukkui siinä. Se kuljettaja oli iso mies, jolla oli juuri sellaiset hartiat, joille päänsä on hyvä laittaa. Se nainen siitä heräili ja katseli miestä lempein silmin. Sain pidellä itsestäni kiinni, etten kiljunut koko bussille: "Mäkin haluan tuollaista."
Suomi24n palstoilla nuoret ja vähän vanhemmat miehet kiukkuilee naisen löytämisestä. Ne kyselee, miten iskeä nainen, miten saada tyttöystävä. Mä aina niitä juttuja lukiessa mietin, että tahtooko ne jokun vai jonkun vaan ja miltä se tuntuisi olla joku vaan kun tahtoisi olla joku. Eikai kukaan tahdo olla tyytymisen kohde, eikai kukaan tahdo olla sellaisen ihmisen kanssa, joka tahtoo itsen, koska uskoo ettei parempaa saa.
Joku realisti mussa miettii tätä romanttisen rakkauden ajatusta ja sitä, että rakkaus on pohjimmiltaan valinta. Siitä on kohtalo kovin kaukana, siitä on Jane Austen ja miljoonat elokuvat ja kirjat hyvin kaukana. Vai ovatko? Kuinka monen rakkaustarinan päähenkilöt eivät alussa siedä toisiaa ja rakkaus on jotain, mikä kasvaa ja kehittyy. Lizzy alkaa nähdä mr. Darcyn kovin uusin silmin nähtyään Pemberley Housen tiluksineen ensimmäistä kertaa. Kovin tarkkasilmäinen tuo Jane loppujenlopuksi siis.
Mutta minne mä olen taas joutunut... Päässä on kolme miljoonaa suuntaa kun sitä harhailee tutkimassa pimeää energiaa ja Pemberleyn kirjoitusasua, että tuleeko sinne se e ennen y:tä, vai eikö tule ja sitten on äkkiä eksynyt internettiin. Nukkumaan, nukkumaan. Huomenna on morkkis ja krapula, kivakivakiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti