Bloggaustauko ohi

Ystävä laittoi viestin. Kysyi mitä kuuluu, niinku oikeasti. Mä olen nyt pureksinut tuota kysymystä vuorokauden.

En tajunnut, että näin monta päivää on kulunut edellisestä bloggauksesta. Jäin oksentamiseen näköjään. Mä oksensin parina yönä. Sitten se loppui, en ole oksentanut enää.

Niko Kapanen

Olen seuraillut jääkiekkoa. Ihastellut Niko Kapasta ja todennut, että 13 vuotta olen pitänyt sitä komean miehen malliesimerkkinä ja sitä se on edelleen. Mä pidän sen tyylistä. Se on nöyrän ja vaatimattoman oloinen. Huumorintajuinen, rauhallinen, vakaa ja hillitty. Ja kaikkein parasta on, miten sen silmistä näkee miten siellä päässä vilisee ajatuksia. Siitä näkee kilometrien päähän, että se on fiksu mies.

http://areena.yle.fi/video/1304279874977

Mitä mulle kuuluu? Mä olen nukkunut. Uneksinut, ajatellut, muistellut, ollut poissa siitä tilasta ja henkilöstä, jota olen. Pakoillut todellisuutta siis. Joten mulle ei kuulu oikeastaan mitään. Mä en varsinaisesti nimittäin ole ollut. Kunhan hengitän ja syön ja välttämättömyyden vuoksi käyn vessassa ja nukun lisää ja sitten koko kaava taas uudelleen.

Tuntuu, että Juttutädin ja jääkiekkon yhdistelmä on nyt taivuttanut mut jonkinlaiseen muistojen ja vanhojen unelmien uneksimiseen uudelleen. Kummityttökin täytti viisi vuotta ja lähettelin myöhästyneenä onnittelut tekstiviestillä. Kysyin pääsisikö kesällä näkemään tyttöä. Entinen ystävä totesi, että "katsotaan jos...".
Mä välitän siitä tytöstä paljon. Suorastaan rakastan sitä lasta, mutta äitinsä ei ole vuosiin enää ollut mun ystävä. Kirjoitin pitkän puhdistavan viestin sille meidän yhteiselle ystäväporukalle. Se on se sama ystävien rinki, joka silloin viisi vuotta sitten oli tiivis ja piti yhteyttä. Mä kirjoitin siihen viestiin kaiken ja oivalsin muuten samassa viime syksyn raha-asioiden rankkuuden kunnolla vasta nyt. Miten kammottavan lujilla sitä oli. Naurettavaa. Ajattelin vanhoja ystäviäni, joille samalla kirjoitin masennuksestani suorempaan kuin olen koskaan aikaisemmin niille kertonut. Itsetuhoisuudesta, väsymyksestä, heikkoudestani, epävarmuuksistani,... Mä olen ajatellut paljon olleita ja menneitä.

Tietokoneeni puolet ruudusta täyttää blogi, toisen puolen Areena ja finaaliottelu. Ihana Niko teki maalin muutama minuutti sitten. Silloin 1998 oli junnujen MM-kisat. Suomi voitti toisen alle kaksikymppisten kultansa. Ne oli huikeat kisat. Mä olin suurinpiirtein samanikäinen kuin ne pojat ja rakastin intohimoisesti jääkiekkoa. Olen ennenkin maininnut että olen penkkiurheilija, epäilemättä geneettisestä välttämättömyydestä. Silloin kun olin pieni, katsoin isän kanssa jääkiekkoa. Mun suosikkipelaaja lapsuudessa oli Timo Susi, ihan vaan koska sillä oli hienoin nimi. Olihan se siinä Calgaryn hopeajoukueessa eli kelpo pelaajakin, mutta mun perusteet 9-vuotiaan mitään jääkiekosta ymmärtämättömän tyttölapsen näkökulmasta löytyi ihan siitä kun sillä oli niin pirun siisti nimi. Mä toivon voittoa niin paljon, ettei toista. Neljä ja puoli minuuttia peliä jäljellä... Me ansaittaisiin voitto. Nuo pelaa joukkueena, nuo pelaa rohkeasti, uljaasti, omaa peliä. Me tarvitaan voitto jo taas. 16 pitkää vuotta on odotettu.

Uusi maali ja mä itken nyt hetken.
Viides maali.
Kuudes.

Onnea ihanat lätkäpelaajamme! Kiitos tästä tunteesta, jota saan kauttanne kokea. Musiikki, urheilu, kaikki taide,... kokemista, tuntemista. UGH! Voisinpa juoda itseni onnelliseen humalaan juuri nyt ja sitten sammua tämä hymy kasvoillani.

Ihana Niko sai vihdoin kultaa, siis miesten kisoista. 1998 junnujoukkueessa mulla oli kolme suosikkia. Niklas Hagman, Olli Jokinen ja Niko Kapanen. Kaksi ensimmäistä menetti makunsa pian kisojen jälkeen, kolmannen pelaamista kävin kaksi kertaa paikanpäällä katsomassa. Kerran Hämeenlinnassa, toisen kerran Helsingissä. Sitten sen tie veikin jo Jenkkilään ja sittemmin lyhyen Sveitsin vierailun jälkeen Venäjälle. Mä olen sen uraa pitänyt silmällä kaikki nämä vuodet. Upea pelaaja.

Mitä mulle kuuluu?
Mä vellon jossain menneissä nyt. En mitenkään täysin pahoilla tavoilla, mä kuitenkin etsin sieltä hyviä asioita korvatakseni tässä hetkessä olevan elämäni. Menneen ajattelua tämän päivän elämisen sijaan. Päivät menee sekaisin siksikin kun aika vääristyy. Mä olen elänyt tällä viikolla montaa eri vuotta. Menneitä ihastumisia jääkiekkoilijoihin, menneitä juhlia ystävien kanssa, kesiä tanssimassa baareissa ystävättären kanssa ja kotimatkalla baarista laulettiin Suklaasydäntä, kummitytön halauksia, oman koiran turkkia, pitkiä antoisia työpäiviä, asiakkaiden hauskuuttamista ja työkavereiden kanssa naureskelua, kesien kirkkaita värejä, vanhojen jäähallien tunnelmia, omaa uskoa ja luottamusta elämän kantamiseen, tulevaisuutta, loputonta tulevaisuuden määrää kaikesta huolimatta. Kun on kaksikymmentä, eikä ole muuta kuin aikaa. Aikaa onnistua, aikaa tehdä virheitä.

Oho, taas katosi tunti ihan kevyesti. Parasta mennä kai nukkumaan, jos tänä yönä pukisi ihan yöpaidan, viime yönä nukahdin päivävaatteissa.