Treffit ystävän kanssa. Olin huomannut aikaisemmin yhden kahvilan ja päätin käydä kokeilemassa. Ystävä soitti ja tuli sinne. Sieltä päin sukuloimaan ja täytyy sanoa, että yli puolen vuoden tauko sukuloinnissa teki hyvää. Oli oikein mukava vierailu. Satuin saman bussikuskin kyytiin sekä mennessä, että palatessa ja hiukan täytyy antaa risuja. Mä en bussikuskeja halua yleensä moittia kun niillä on oikeasti todella raskas ja vaativa työ, mutta nyt hiukan kritisoin. Ajotapa oli sellainen, että joko auton mittasuhteet ei ihan olleet hanskassa tai sitten ei hommat paljon kiinnostanut, kyyditettävän karjan osana täytyy sanoa, että kumpikaan vaihtoehto ole mikään miellyttävä.
Jotenkin ajatus omasta pystyvyydestä ja kyvystä nähdä asiat, nousee sellainen toivo. Mä en ole helppo ihminen. Kärsin valtavista hylkäämisen ja toisaalta sitoutumisen peloista. Tunteiden epävakaus, masentuminen, mielipiteiden ehdottomuus ja jyrkkyys, kommunikointitapojen virheet. Ystävä tänään totesi mun äidistä, että ainakin se on suora, siinä kohtaa oivalsin, että mä olen kuin äitini. Välillä hämmentävän suora, mutta mitä tulee tunteisiin, en paljasta niitä kenellekään.
Mitä tulee miessuhteisiin, tuo on tietenkin hyvin ongelmallista. Mulla on taipumus nimittäin peittää osa siitä kovasta ytimestäni, ollessani vähänkään ihastunut. Mä varon tuomasta sitä kaikkein terävintä mua esiin, sitä omaa ehdottomuuttani, jota mussa toki on. Mä hymyilen nätisti ja tuon esiin sitä pehmeämpää, naisellisempaa(?) puoltani. Tosiasiallisesti mulla on mielipiteitä, kuten esimerkiksi se, että jos mulle sanotaan, että mielipiteitä saa olla ja esittää, niin en sen jälkeen hyväksy sitä, että mua syyllistetään tai mulle suututaan niiden olemassaolosta ja esittämisestä.
Äh, vaikea sanoa. Mulla on hyvin paljon vaikeuksia nähdä miltä näytän toisten silmissä. Se julkinen, toisille näkyvä osuus mun identiteetistä on mun omissa silmissäni niin monen ennakkoluulon ja olettamuksen alistama, etten hahmota miltä mä todellisuudessa muiden silmissä näytän. Omissa ajatuksissani liitän itseeni niin paljon negaatioita. Esimerkiksi tänään olin taas jostain syystä katseita herättävä, oma tunne oli selityksen löytyvän nuutuneesta ja heikolla huolenpidolla olevasta ulkonäöstä. Mä olin kuitenkin totta puhuakseni, pukeutunut siististi, suorastaan miltei naisellisen nätisti, kammannut tukkani, ehostautunut melko huolellisesti, mutten osaa silti rekisteröidä muita selityksiä sille miksi joku katsoo, kuin oma tunneselitykseni: olen tänään nuutuneen ja oudon näköinen, väsyneen kalpea ja turvonnut sokeriseikkailusta (ystävän termi, jota se käytti samalla kun se läpsi mua).
Todellisuudessa sitä on huomattavasti merkityksettömämpi ihminen kuin luuleekaan. Sitä luulee, että sillä mitä tekee on merkitystä. Sitä luulee, että sillä miltä näyttää on merkitystä. Sillä mitä itsestään ajattelee on merkitystä. Mulla ei ole ikinä ollut tarvetta korostaa omalla pukeutumisella persoonaani. Mä yritän pukeutua vaatteisiin, jotka tunnen mahdollisimman näköisiksini. Toki siinä vaatimattoman budjettini ja vaateliikkeiden tarjonnan rajoissa. Se ei mua vaivaa kuitenkaan, koska mä olen enemmän kuin vaatteeni. Miksi sitten en osaa olla enemmän kuin kiloni, mikä tekee juuri ylipainosta sen, jonka yli en pääse? Ylipainoon liittyy mulla itsellänikin stigmoja, joita en usko, mutta joita en osaa kiistääkään.
Miksi vain tietyt asiat tekee aitoja ja toiset ei. Mä en ole pitänyt ikinä itseäni tavallisena tai normaalina, tiedän, etten ole sellainen. Mulla ei ole tarvetta kapinalle tai anarkialle, koska ne on mun näkökulmastani aikani ja paikkani haaskausta. Mun kyvyt ei ole tehty sellaiselle. Sen tiedän, että olen silti muuttaja. Olen ihminen jonka tehtävä on saada aikaan muutosta, ei vallankumousta vaan muutosta. Vallan sekoittaminen muutokseen tekee kapinasta ja anarkiasta tyhjää, valta ei katoa. Valta on pysyvää. Samoin muutos.
Mä en usko elämäntehtäviin, miten voisin, kun en usko kohtaloon, johdatukseen tai jumaliin, mutta mun sisällä on sellainen rakenne, joka näkee mulla roolin tässä maailmassa. Mun roolini on olla pysyvyyden, jatkuvuuden ja turvallisuuden edistäjä. Mun roolini on olla muuttaja. Kun mä haaveilen menestyksestä, mä haaveilin siitä, että olen töissä jossakin virastossa ja onnistun kutomaan umpeen edes yhden pienen reiän, edes yhden pienen ihmisen mentävän, siinä järjestelmässä, joka takaa meille kaikille perusturvaa. Se on mun haave. Se on unelma. Mä olen ihminen, joka tahtoo löytää reikiä ja paikata ne. Mä en revi koko kangasta alas vaan paikkaan sitä.
Mä ymmärrän vallankumousten tarpeellisuuden, mutta toisaalta myös sen että vallankumousten jälkeen tulee uusia kankaita, joissa on uusia reikiä ja se kuka tätä maailmaa pyörittää, on me reikien paikkaajat.
Olikohan taas tarpeeksi pomppiva ja hämmentävä kirjoitus tälle yölle. Huomenna jatketaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti