Kolme minää

1. Ideaaliminä
2. Masennusminä
3. Minä

Edelleen pohdiskelen omaa persoonaani ja reagointitapojani. Mulla on olemassa kolme persoonaa, kolme tapaa reagoida. Ideaaliminä on se, johon pyrin, se jota toivon olevani. Ideaaliminä on tuskaisella tavalla saavuttamaton, armoton kuva, jota vasten itseäni peilailen. Masennusminä on minä, joka on sairauden tahraama, vääristyneellä maailmankuvalla saastutettu ja kovin usein ideaalista mahdollisimman kaukana oleva. Jossain noiden kahden välissä on todellinen minä. Todellinen minä epäröi masennuksen aikaansaamia reaktioita ja toisaalta kiusaa itseään ideaaliminällään. Mikä on realistista?

ISFP on avannut mussa ajatteluun sen minuuden hahmottamiseen uuden reitin. Mä ymmärrän ja näen sen tyypin olevan hyvin lähellä sitä mitä luulen olevani, mutta sekoitanko omat reaktioni nyt jotenkin? Mua vaivaa epäilys. Täytyy etsiä uusia tapoja, uusia testejä ja toisaalta kuunnella itseään tarkemmin. Leimoja, leimoja, lokeroita etsitään. Mikä pitää paikkaansa? Mikä ei kuulu joukkoon? Mikä on valehtelua itselle? Mikä itsesuojelua? Mikä sairautta tai häiriötä? Mikä ISFPssä tökkii? Se on hyvä kuvaus minusta, mutta ei sillä tavoin kuin itse miellän itseni. Haarukoinpa sanoja, jotka mietityttää:

käytännöllisyys vs. abstrktius
impulsiivisuus/spontaanisuus vs. harkitsevuus

Niin... Tuossa nuo ovat, kohdat jotka mietityttävät kaikkein eniten. ISFP määritellään käytännölliseksi ja impulsiiviseksi, jotka eivät ole sanoja, joilla itseäni kuvailisin. Ne eivät ole sanoja, joita käyttäisin ollenkaan. Jossain tyypistä kertovassa artikkelissa kuvattiin käytännöllisyyttä siten, ettei ISFP ole kiinnostunut teoretisoimaan asioista, joilla ei ole käytännönsovelluksia. Tämä pitää kyllä paikkaansa. Musta se tuntuu ajanhaaskaamiselta, siis sikäli ettei koko teoretisoinnin tarkoitusta selitä tarpeella keskustella ja olla vuorovaikutuksessa, muutoin se on tyhjän puhumista. Vihaan tenttikirjoja, jotka ovat täynnä mihinkään littymätöntä teoriaa ja jankutusta ja menetän niihin mielenkiintoni hyvin nopeasti. Mutta käytännöllinen... mä vierastan sitä itsessäni. Mä olen niin epäjärjestäytynyt ja kyvytön organisoimaan, että käytännöllisyys tuntuu hyvin vieraalta, vaikka selkeästi... en pidä mistään liian abstraktista... Hemmetti.

Toinen on tämä impulsiivisuus ja harkitsevuus... Mä liitän omat äkillisyyteeni liittyvät teot enemmän epävakaudella kuin spontaanilla mielenlaadulla. Mun äitini on spontaani, mutta se on sitä äärimmäisellä tavalla. Olenko minä spontaani? Toki mä teen jos on tilanne, jossa koen, että nyt täytyy tehdä. Ja kyllä, elän hetkessä ja olen kokolailla kyvytön minkäänlaisiin pitkäaikaisten suunnitelmien tekemiseen. Ja onhan se niin etten koskaan suunnittele edes seuraavia päiviä. Jos kalenterissa on jonkin merkintä se hoidetaan, mutta sen ympärillä olevan ajan täytän yleensä vasta sinä kulloisenakin päivänä. Toki mä olen myös impulssishoppailija ja toki tämä blogikin on täynnä merkintöjä siitä miten saan päähänpistoja ja äkkiseltään syöksyn toimintaan, enkä koskaan suunnittele mitään tekstiä paria lausetta enempää. Mä en kuitenkaan miellä itseäni lopulta spontaaniksi. Mä en koe sitä impulsiivisuudeksi miten elän elämääni eli ajelehtimisen. Mä koen sen reagoinniksi suunnittelemattomuuteen... ja tuota kirjoittaessani huomaan ilmiselvästi, että sehän on tietenkin... tavallaaan... synonyymi... Perse.

Kettu.
Pää kolahti nyt tyhjään. Mun silmien edessä pyörii ajatusten haamuja kuvioina ja muotoina, mutten saa niistä kiinni. Ei ole sopivan kokoisia koloja, jonne niitä työntäisi, eivätkä ne ole sellaiseen vielä valmiitakaan.

(Ilman lupaa toisen blogista otettu) Palikkalaatikkokuva

Anteeksi. Nappasin jonkun blogista kuvan. Toivottavasti saan anteeksi. Se vain oli juuuuuuuri se valokuva, joka löytyi omasta päästäni mielikuvana.