Parisuhdekorttipeli

Päätin pelata avoimin kortin. Kirjoitin miehelle, että tuntuu pahalta. Se soitti ja kysyi, mitä mä oikein tarkoitan. En osannut oikein sanoa kuin että sitä mitä kirjoitin. Se totesi, ettei ole tapaamassa ketään sieltä. Totesi voivansa sen sanoa rehellisesti. Minun korvani kuulivat vain sen, ettei sanonut, etteikö pitäisi jonkun kanssa yhteyttä. On sitäkin kusetettu siellä, se sanoi. Se sanoi että odottaa vain ensi viikkoon, että nähdään. Tapaaminen on sovittu. Nähtävästi merkityksekkäämpi kuin luulin.

Vaihtoehdot risteilee päässäni. En leikittele olemalla ajattelematta omia pelkojani. Sitä tässä on paljon. Sitä on vain niin menettänyt luottamuksen itseensä. Kaikissa edellisissä tarinoissani on vika ollut lopulta minussa, kyvyttömyydessäni tunnistaa asioiden todellista laitaa tunteideni keskellä.

Kolme vuotta sitten tähän aikaan kohtasin hirviön. Se valehteli ihan kaikesta. Osoittautui kammotukseksi. Se vain valehteli suut ja silmät täyteen ja minä hölmö uskoin kaiken. Omasta läheisyyden kaipuusta menee sekaisin. Pääsin sattuman auttamana pakoon lopulta. Kiitän jumalia, joihin en usko, pelastuksestani. Se oli lähellä. Vei halut ihmissuhteille taas hetkeksi.

Seuraava vakavampi ihastus oli viime syksynä. Siinäkin luin tilannetta väärin. Onneksi ei sattunut hassumpaa. Hän oli kunnollinen tyyppi. Sitten talvella oli se mies Euroopasta. Taas oma läheisyyden kaipuu vääristi tilannetta. Epäilemättä siellä jossain oli ihan kunnon mies, mutta se oli rutinoitunut sarjadeittaaja. Käytännössä mahdoton yhtälö. Minä väärässä mielentilassa, hän väärässä paikassa. Epärealistista ja hajottavaa sisältävää sontaa. Lopulta taas oma rakkauden kaipuu oli tehdä minusta lopun. Otin leikin liian vakavasti, se pyöri palstoilla ja pyöritteli useampaa kuvioita yhtäaikaisesti. Etsi sitä jotain täydellistä naistaan.

Sitten oli kevättäni piristänyt mies. Sekin suhde vei aallokkoon, jonka kanssa oli vaikea olla. Kaksi masentunutta, epävakaista ihmistä samassa suhteessa on tuomittu yhdistelmä. Mä annoin sen ihmisen raadella mua. Olin siten, etten ansaitsekaan parempaa. Se on aika pelottavaa. Mä olin välillä valmis sietämään paljon, koska en usko ansaitsevani parempaa.

Mitä siis olen oppinut ja mitä nämä suhteen tyngät ovat minussa aiheuttaneet. Ensimmäinen mainitsemani oli iso opetus. Se oli opetus pahuudesta. Se oli opetus sellaisista paskiaisista, joita en tiennyt olevan olemassa. En tajunnut millaisia narsistisia psykopaatteja maailma kätkee sisäänsä. Toisaalta opin kaipaavani rakkautta, välittämistä ja seksiä.

Viime syksyn ihastus opetti, että osaan flirttailla, keskustella miehen kanssa ja selviän torjunnasta. Se opetti, että on tarve löytää joku. Kolmas mies opetti, että kykenen vastaanottaa ihastumista, kauniita sanoja ja kiinnostusta. Minussa on jossain jokin, joka kykenee vastaanottaa. Vuorovaikutuksesta jäi jäljelle nainen, joka on realistisempi ja pelkää sanojen siloittelua vielä enemmän kuin aikaisemmin. Kaipaa samanarvoisuutta sitoutumisessa.

Keväinen juttu sai pohtimaan arvottomuuttani ja toisaalta kykyä olla parisuhteessa. Pelkän parisuhteen eteen voi luopua monista asioista. Toisessakin voi olla vikaa, ei vain minussa. Sellaista nöyryyttämistähän se kai oli. Lauseiden välissä se, etten riitä, olen vääränlainen.

Mitä jää jäljelle. Hyvin epävarma nainen. Mä kai odotan koko ajan että tämä mies on täyttä valetta. Odotan, että kaiken puheen takaa löytyy valehtelija, joka osaa vain sanoa kaiken juuri kuinka tahtoisin ne kuulla. Tämäkin mies on liian hyvää ollakseen totta ja minä uskon omassa läheisyyden kaipuussani kaiken. Mä oletan, että tälläkin miehellä on kuvioissa muita. Oletan, etten ole ainut, että mä olen yksi nainen, jota verrataan. Olen yksi nainen muiden joukossa kisaamassa ja ei, mä en pärjää kisoissa. Ikinä en ole voittanut mitään. Mä olen se, joka ottaa liian vakavasti ja pettyy sitten. Mä odotan koko ajan, että pitää muuttua. Muhun tyydytään, olen arvoton, ruma, liian lihava ja kammottava. Mä odotan siis hyväksikäyttöä, valehtelua, pettämistä, huijaamista ja pelailua. Jotain kulissia, valheita ja hyväksikäyttöä, oman arvottomuuteni esille tuontia.

Mä pelkään. Tämä pelkotila tekee musta haavoittuvan. Se saa mut tahtomaan itkeä koko ajan. Peilistä näkyy rumuutta vain taas. Leuka räjähti vuorokaudessa yhdeksi kipeäksi, märkiväksi haavaksi. Itku on koko ajan ihan lähellä.

Kaiken kruununa on se, että tälle kaikelle ei välttämättä ole syytä. On kehuttu kauniiksi, ylistetty naisellisia muotoja, sanottu, ettei minussa ole mitään vikaa. On kerrottu, että kanssani on helppo puhua, mistä vaan.

Silti mussa elää tämä ahdistus. Pelkotila ei poistu millään. Päässä pyörivät vain ne sanonnat, jotka eivät tunnu hyviltä. Ne pienet tyhmät jutut, jotka paisuteltuna ja väärinymmärrettyinä näyttäytyvät tuskalliselta. Uskallanko luottaa minuun? Luotanko selviäväni jos tämä on jotain sellaista, joka puree takaisin. Tulen hylätyksi, minulle valehdellaan, minusta ei välitetä, minuun tyydytään. Lupaanko olla itseni kanssa siitä huolimatta?