Huomenna junaan ja kotiin. Mies tulee asemalle vastaan ja me mennään kauppaan. Ensimmäistä kertaa ikinä miehen kanssa "parisuhteessa" kauppaan ruokaostoksille. Sitten kotiin ja luvassa on epäilemättä hellyyttä.
Itkin tänään puhelimessa. Mies kuunteli. Se osaa kyllä kuunnella. Kerroin miten äiti on ollut se elämäni keskushenkilö. Äiti on ollut viimeinen lukko, ensimmäinen ja viimeinen turva. Sille on soitettu hyvät ja pahat. Ei ole ollut muita. Se totesi, että nyt sulla on. Se sanoi, että mun pitää soittaa. Mä lähes halkesin tyytyväisyydestä ja onnesta, sellainen toinen ihminen on todella se mitä kaipaa.
Mun sisällä on onni, suru ja pelko. Mä itken vain miehelle. Se kykenee kantaa mun tunteita. se on siihen tarpeeksi voimakas. Mä en ole yksin. Huomenna kotiin, mikään ei ole enää samoin kuin ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti