Vatsa laulaa hallelujaa. Se on tuskaisen kipeä. Alaleuka on räjähtänyt kipeäksi turvonneeksi mätiväksi patiksi. Kieltäydyn ajattelemasta asioita, en ajattele sitä miten yksin ja turvaton olen jos pahin tapahtuu. Mä en ajattele, miltä syöpähoitojen seuraaminen taas tuntuu vierestä, sitä avuttomuutta ja turvattomuutta. En ajattele pelkoa ja surua. En mieti niitä pelottavia poliklinikkapäiviä, jolloin lääkärit suuressa viisaudessaan jakavat tuomioita. En mieti leikkauspäivää tai siitä toipumista. En ajattele harmaata, elotonta ihoa, enkä päänahkaa, josta törröttää muutama haiven. En ajattele väsymystä, energiatonta harhailevaa katsetta. En mieti omaa kyvyttömyyttäni tuntea. Imuroin koko talon ja itkin samalla. Huutava imuri peitti tuskaiset nyyhkytykset. Itkin silti salaa. Kaikki on tiukassa paketissa sisälläni.
Sisko ja veli ovat tuskaisia. Ne itkevät ja kiroavat. Sisko tuijotti sohvalta miltei vihaisena, miten osaisin selittää. Olen ruumiiksi muuttunut tuska. En uskalla itkeä, koska en välttämättä kykene lopettaa. Itkut itketään pienissä erissä äidiltä salaa. Muutoin tiukan paikan tullen ajatukset jämähtävät ja silmät pysähtyvät päässä. Tuijottaa sohvan käsinojia, verhojen poimuja ja tapetin kuviota. Päässä enimmäkseen tyhjää, ja jos jotain joskus, niin hokee mantroja. "Älä ajattele." "Älä itke." "Älä luovuta." "Älä keskity vääriin asioihin."
Äiti odotti isompaa reaktiota. Mä en kyennyt sitä antaa. Pystyin antaa vain hiljaisuuden. Se oma totaalinen pysähtyminen. Tunteiden täydellinen katoaminen. Sen hetken jälkeen päässä alkoi raksuttaa. Typeriä asioita, triviaaleja, turhia mitättömyyksiä. Kaikki kolme miljardia langanpäätä, jotka äkkiä löytyvät edestä. Sitä avaa nyrkkinsä ja sulkee ne sisäänsä. Keskittyy pitämään tiukasti kiinni, jottei se jonkin, joka jonkin niiden lankojen päässä roikkuu, pääse putoamaan.
Olen ulkoistanut ajattelua. Kehitellyt mielikuvia siitä mitä päässä tapahtuu. Viime yönä nukahdin siihen kuvaan. Nukahdin siihen, miten tein mieleeni pussin, läpinäkyvän kumimaisen pussin, jonne sulloin kaiken. Jäljellä oli rauha. Mielessä oli vain vaaleita värejä sekoittuneena toisiinsa ja puolet näkökentästä peitti se pussi. Pussin sisällä asiat huutivat, mutta ääntä ei kuulunut. Ne tuijottivat kaikki vihamielisesti ja osa niistä tempoi seinämiä. Sähköshokin tavoin hyökkäsi aina uusia asioita, jotka ruoskalla tainnutin ja ajoin pussiin. Kesytin niitä hurjalla väkivallalla. Hakkasin ajatuksia verille ruoskallani. Pakotin ne pussiini. Vasemmalla puolellani oli vaaleansininen helmen pinta. Näin siitä vain osan. Se pieni osa oli Mies. Se ei tehnyt mitään, oli vain ja minä koin valtavaa helpotusta. En pyytänyt siltä muuta, en tahtonut muuta, kunhan se oli. Se paikalla oleminen oli enemmän kuin tarpeeksi, se oli enemmän kuin riittävästi. Itseäni en kyennyt nähdä. Kun kieltää itsestään niin ison osan kuin tunteet, se mitä jää jäljelle, ei ole sellaista, jota uskaltaisi katsoa.
Mies soitti menevänsä jonnekin kaupungille katselemaan. "Katsella saa, muttei koskea." Se sanoo, ettei kaipaa eikä tarvitse nyt muuta kun sillä on minut. Suloisempaa lausetta en ole kuullut. Voi ystäväkallis, miten autat olemalla olemassa. minun pienet demonit hyppivät ja pomppivat, mutta luotan itseeni. Tämä on hyvä mies.
Vatsaan sattuu paljon. Otan Cymbaltani, koska ne ovat nyt tärkeämmät minulle kuin koskaan. Luen, käyn yösaunassa ja menen nukkumaan. Keskitän kaiken liikkeellä olevan tunteeni Mieheen, muita tunteita ei ole, ne ovat pussissa. Odottavat parempia päiviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti