Aloin olla hyvin väsynyt vanhaan taustaan. Nyt mietin, että pitäisi kai jotain kirjoittaakin, kun vaihtaa taustankin. Tänään oli migreeniä. Se teki päivästä tunteellisen. Ainakin näin selitän itkuisuuden. Elämä kulkee kahdella tasolla. Toinen minä yrittää nauttia ja toinen minä välttelee ajatuksia.
Siskon kanssa puhuttiin. Se jo miettii mielessään äitin omaishoitoa, kylvetyksiä, varmaan jo saattohoitoakin. Minä en ajattele sellaisia. Ne ovat turhia murheita. Asioita, joita hoidetaan sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Minä murehdin äidin jaksamista. Omaa selviämistäni, jos äiti kuolee. Kai se on itsekästä. Se valtava menetys, joka siitä seuraisi. Sunnuntaina seisoin vessan peilin edessä ja totesin, että jos minä ja Mies saamme lapsia ja äiti kuolee, minulla ei ole tarjota edes mummia lapsilleni. Ei ole mummia eikä paappaa, kun molemmat ovat kuolleet syöpään. Miten järjetön ajatus, äiti on vielä elossa. Pää on täynnä outoja asioita. Mä lasken sellaisia ainutkertaisuuksia kai, menetyksiä, joita ei kykene saada takaisin jos huonosti käy.
Yliherkkyydessäni sain tänään ahdistuskohtauksen kaupassa. Yritin soittaa Miehelle, se ei vastannut ja mua ahdisti. Sitten se soitti ja töksäytti, että mitä? soitit? Väsynyt ja huono päivä takana silläkin. Minä sopertelin että ahdisti. Se oli väsynyt ja minä arka. Ei ihan nappiin mennyt keskustelu. Tänään ei mennyt ihan nappiin mikään. Myöhemmin keskusteltiin, se alkoi mutkan kautta kysellä asioita. Vaati avoimuutta erikoisella tapaa, epäsuorasti. Minä lupasin huomenna avautua. Koko elämä tuntuu nyt mitättömältä. Eipä minun elämässäni ole ihmeitä. Tätä tyhmää masentuneisuutta vain.
Eilen menin Juttutädille räjähtäneen näköisenä. Kerroin äidistä. Sillä oli muutama hyvä ja terävä kysymys. Se kysyi mitä tekisin jos ei Miestä olisi. Oli tunnustettava, muuttaisin ehkä takaisin kotiin taas, kuten kerran aiemminkin. Mulla ei olisi elämässä tarpeeksi itsellä, veljen ja siskon elämät on täydempiä puolisoineen ja työpaikkoineen. Mulla ei ole kuin nämä tökkivät opinnot. Helppo niistä olisi luopua ja mennä auttamaan äitiä selviämisessä. Olla tukena ja auttaa, kuten silloin rintasyövän aikaan. Oma elämä pauselle.
Mun toinen jalka on valmiina lähtemään jos mua tarvitaan muualla. Ystävä sanoi puhelimessa asiasta. Ja sisko. On oikeus ja velvollisuus elää omaa elämää, huolehtia itsestä. Äiti totesi melkein ensimmäisinä sanoinaan sairaudesta kerrottuaan, sulla on se ihmissuhde ja elämä siellä. Ne yrittää koko joukolla saada syyllisyysvammaista hoitamaan itseään ja elämäänsä ensin. Sisko sanoi että näissä tilanteissa on pakko olla itsekäs. Niinhän se on. Vielä kun osaisin uskoa sen. Tunnen nyt syyllisyyttä, etten ollut keväällä enemmän kotikotona. En kuullut yskimistä, en ollut pakottamassa äitiä tutkimuksiin aiemmin.
Maanantaina on Sössöttäjälääkäri. Kaikesta onnellisuudestani huolimatta nappaan BDIstä näköjään vieläkin 32 pistettä. Jos äiti ei olisi sairas, se olisi varmasti vähemmän. Äidin sairauden ajatteleminen itsekkäästikin omana rankaisunani, itsesyytösten ehtymättömänä lähteenä ja tulevaisuuden murhaajana vie pisteet alas. Suhteeni itseeni ei ole muuttunut. Edelleen peilistä katsoo epäonnistuja, oksettavan ruma ja vastenmielinen tyhmä otus, joka ei ansaitse armoa. Miten säälittävän armoton sitä on itselleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti