Kaksi ihmistä puhelimessa niin sopuisasti ja saman katon alla ei toimi. Voi luoja. Mies toi mut päivällä kotiin. Valtava hylätyksitulemisen tunne. Ei se varsinaisesti hylännyt, kunhan palautti suhteemme tasolle jolle se kuuluu. Ymmärrän siis täysin hänen reaktionsa. Mun oli tarkoitus olla huomiseen. Se valitsi mennä ystäviensä luo, mulle ei jäänyt vaihtoehtoa kuin tulla kotiin. Mä en tiedä mitä ajatella.
Mä tahdon elämääni ennen tätä. Ennen hetkellistä onnellisuuden tunnetta. Se pelkää mun sairautta, äitin elämäntilannetta, suhteen toimivuutta. Me ollaan kovin eri maailmoista. Mä jotenkin ajattelin, että me saadaan se toimimaan. Nyt epäilyttää.
Itken, itken yksinäistä juhannustani. Mä olisin mielummin vanhassa elämässäni. Mun pitää repiä itseni nyt ylös tästä. Mutta miten?
Mitä mä haluan?
Mies sanoo, että mun pitää selvittää mitä mä haluan, mutta eipä sekään taida olla varma haluaako se mut.
Yksittäisiä lauseita. En saa aikaan mitään kokonaista. Kaksi päivää migreeniä ja vihdoin kivuton päivä, nyt se hyökkää päälle taas. Itkeminen sen tekee.
Hain läheiseltä huoltsikalta mussutettavaa. Juttelin kahden lähimmän ystävän kanssa, vietin tyhjän illan. Harvoin tällaiset tyhjät illat tuntuvat näin pahoilta kuin tämä tänään.
Huomenna jotain muuta. Huomenna jotain ihan muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti