Saan nyt niin paljon, että hämmentää. Saan huomiota ja välittämistä tavalla, jota en ole saanut kuin kerran elämässäni. Se oli se ensimmäinen poikaystävä, joka jumaloi maata mun jalkojeni alla. Ja minä, joka en itseäni tuntenut käytin sitä rumasti hyväksi. Se oma pahuus vei itsestä innon parisuhteille pitkäksi aikaa. Raatelin itseäni niin paljon sen vuoksi. Mä en osannut antaa takaisin. Jälkikäteen tiedän, etten vain tuntenut itseäni. Mun olisi pitänyt antaa sille vastineeksi jotain, mitä en tiennyt mikä se oli edes, minut. Ja hän antoi mun käyttää hyväkseen, koska ei tiennyt kuka oli.
Mä en sano, että tämä mies on minun. Hän pitää minusta ja minä hänestä. Hän on hellä ja tunnen sen, että pelkää myös. Ehkä samaa vaikeutta uskoa tähän, kaksi niin erilaista ja sittenkin samanlaista. Tahtoisin osata antaa enemmän, mikä estää. Luottamuksen puute, se nalkuttava ääni sisällä, ettei mulle satu hyviä asioita. Se vittuileva ääni, joka sanoo etten ansaitse hyvää. Se pelkuri, joka pelkää etten osaa arvostaa tarpeeksi. Anna mulle järki päähän ymmärtää, mitä tunnen. Anna järki päähän, että ymmärrän arvostaa. Anna järki päähän että muistan kaiken mitä minulta on puuttunut.
Kerroin hoitajalle, että mä olen se, joka tekee treffi-ilmoituksen uskomatta että löydän sen avulla ketään. Mulle ei satu hyviä asioita, mä en kohtaa ihmistä, jonka kanssa osaisin jopa rakastaa. Rakkaus on pelottava sana. Se on vihoviimeinen kallio, jonka päälle milloinkaan osaisin mitään rakentaa.
Otin treffi-ilmoituksen pois. En kaipaa uusia yhteydenottoja. Tässä on nyt jotain, tässä on jotain, joka täytyy ottaa tosissaan. Tässä on jotain, mikä täytyy selvittää kunnolla.
Sisko sanoi eilen, että miehet on erilaisia. Ne näyttelee sitä kuortaan pitkään ja hartaasti, ne ovat erilaisia tuolla maailmalla kuin tässä vierellä. Niille kestää pitempään näyttää se ketä ne on. Kukaan ei ole opettanut niitä näyttämään sitä mitä ne on. Tällä miehelläkin on kuori.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti