Mulla on tänään ihmissuhteenkaipuupäivä. Mä mielessäni haaveilen ihmissuhteesta, hyvin romantisoidusti tietenkin. Tahtoisin juuri nyt vain olla jonkun kanssa, tulla kuulluksi ja nähdyksi, jakaa tätä tilaani jonkun kanssa. Kaikista elämäni ihmissuhteista huolimatta olen yksinäinen juuri nyt. Tahtoisin oman ihmisen. Jos mulla olisi nyt oma ihminen, sanoisin sille, että hei, lähdetääs taas katselemaan ihmisten taloja ja haaveilemaan meidän omasta. Sitten me mentäisiin ulos ja käveltäisiin ja puhuttaisiin siitä, millainen talo sen pitää olla. Mä tahtoisin tietenkin omakotitaloa, mutta visusti varoisin esittämästä asiaa niin, että se olisi välttämättömyys. Kun itsellä ei ole rahaa, eikä sillä toisellakaan, ettei tulisi paineita ja ajatus vaatimuksista. Se olisi kaikki puhe hypoteesia ja hulluttelua.
Puhuttaisiin tietenkin siitä millainen piha täytyy olla, että meidän lapset ja koirat siellä viihtyy. Meille ei sopisi rinnetalo välttämättä, kun mä tahtoisin trampoliinin lapsille. Oma ihminen nyökyttelisi, tietäisi se, että itselleni mä sitä toivoisin. Se tykkäisi ajatuksesta, että sen vaimo kesäöisin hyppelee trampoliinilla ja yrittää koskettaa pilviä. Se oma ihminen kaipaisi jotain omaa soppia, missä se voisi tehdä omia juttuja ja mä mielessäni hymyilisin ja miettisin, että sellaiset omat sopet on tarpeellisia. Mä en koskaan tunkeutuisi sen soppeen ja se oma ihminen senkin tietäisi. Olisi kiitollinen, että me ymmärrettäisiin toinen toisemme tarve tilalle.
Me ehkä riideltäisiin väreistä ja sisustuksesta. Se varmaan tahtoisi jotain räväkkää, mutta mä laittaisin vastaan. Sanoisin, että me sitten kyllästyttäisiin nopeasti kuitenkin, että jotain ajattomuutta mielummin. Tai sitten sellaista, joka on meidän persoonia niin, että sitä jaksaa katsoa kauan. Ei meillä kuitenkaan olisi varaa kovin usein seiniä maalata tai uusia sohvaa. Se myöntäisi ajatuksen järkeväksi, mutta nauraisi sitten, että mun opiskelija-asuntoa kirjavammassa asunnossa ei ole ikinä käynyt.
Me tultaisiin kotiin ja se saisi päähänsä alkaa leipoa sämpylöitä. Mun ihminen osaisi tehdä hyviä sämpylöitä. Mä istuisin sohvalla ja pelaisin, mutta tosiasiassa mä katselisin sitä kun se hääräilisi. Me keskusteltaisiin hallitusneuvotteluista ja kaikesta siitä mitä siitä asiasta nousisi mieleen ja välillä tarkistettaisiin netistä juttuja. Kumpikin olisi tarpeeksi iso myöntämään jos ei jotain asiaa tietäisi ja me juteltaisiin ja oltaisiin samaa ja eri mieltäkin välillä. Ei olisi kuitenkaan mikään ongelma se erimielisyys. Se olisi kahden aikuisen juttelua vaan. Me hymyiltäisiin toisillemme paljon ja koko ajan olisi tunne hellyydestä ja välittämisestä.
Kun sämpylät olisi valmiit, tehtäisiin teetä ja sitten istuttaisiin sitä syömään. Mä kehuisin sämpylöitä ja se tykkäisi kehuista. Me oltais hetken hiljaakin. Ihan vaan nautittaisiin siitä, ettei olla yksin. Mä voisin tehdä sanaristikkoa ja se lukisi kirjaa. Sitten me korjattaisiin pöydästä astiat ja mä tiskaisin. Se koskettaisi mun kättä ohi mennen, antaisi suukon kaulalle ja menisi tietokoneelle. Se kuuntelisi musiikkia ja mä tiskaisin. Sitten me mentäisiin jo iltapesuille ja nukkumaan. Se varmistaisi että mä olen ottanut iltalääkkeeni, ja mä olisin ne taas unohtanut. Sängyssä maattaisiin kädet toistemme ympärillä ja puhuttaisiin mitä puhuttaisiin. Ehkä me oltaisiin hiljaa. Avoimesta ikkunasta kuuluisi lintujen laulua ja olisi hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti