Eilinen oli taas tunteikas päivä. Aallonharjalta pohjamutiin. Eilispäivät ovat kuin kelluisi myrskyssä ja äkkiä tajuaa, ettei ole pelastusliivejä ja uimakoulukin on jäänyt käymättä. Unta on onneksi riittänyt. Aamun unet vain ovat sekavia. Näin unta, jossa kävelin aurinkoisia katuja ja ruumiiseen levisi niin suuri väsymys että valahdan katuun. Oli kuin minusta olisi kadonnut kaikki luut. Makasin kykenemättä edes sulkea silmäluomiani, täysin hervottomana loskaisella, hiekoitetulla jalkakäytävällä valkoisissa vaatteissa. Kuulin lähestyvät askeleet, mutten kyennyt liikkua. En tiennyt mitä tapahtui ja miksi, ruumis vain oli tahdoton.
Laitoin kukille kevään ensimmäiset lannoitteet. Yksi niistä on alkanut nostaa lehtiään. Ne ovat muuttuneet kauniin vihreiksi taas. Toinen kurottelee uusia kasvustojaan kohti kattoa. Kohta ne ovat niin pitkät, että ne kaatuvat kuten muutkin riippuvat oksat. Kasvini ovat varmoja, että kevät on alkanut. Ulkona linnut laulavat. Nekin ovat varmoja keväästä. Riekkuvat liverrellen kuusten oksissa. Aurinko on niidenkin virtalähde. Minäkö olen ainut joka ei usko vielä kevääseen. Ei uutta elämää vielä tällä sohvalla.
Kaipaan lannoitusta. Virikkeitä. Aurinkoa. Opiskelemaan tuskin minusta vielä on, mutta jotain muuta. Kaipaan kiihkeitä keskusteluja ystävän kanssa politiikasta ja yhteiskunnasta. Kaipaan koko ruumista vavisuttavaa ärtymystä sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä kovaan ääneen tiuskimista kuorossa. Kaipaan vuorovetoista pohdintaa mielensairauksien ja -terveyden kiemuroista. Romantiikan ja rakkaudenkin analysointi voisi tuoda jotain. Pelkään, etten jaksa. Minä voin vähän paremmin nyt. Ei kuitenkaan ole mikään kevät vielä. On vasta maaliskuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti