Sadas

Tämä on sadas blogikirjoitus.
Se jäi miltei tulematta. Romahdin eilen. Istuin ulkona kylmässä kaksi tuntia ja mietin miten saisin pidettyä itseni hengissä. Mä olen ihan loppu. Ajatukset on edelleen itsetuhossa. Käsi on kipeä naarmuista, pää napeista pyörryksissä. Haluttomuus olla olemassa.

Miten lyhyessä ajassa kaikki voi muuttua päin helvettiä. Terapia on tänään. Kerronko mä sille vielä tuntemattomalle naiselle tästä kaikesta?

Aurinko loistaa. Sen valon säteet heijastuu musta ruudulle. Näen pulssini. Mä olen edelleen olemassa ja jatkan olemista. Se oleminen vain on kärsimystä juuri nyt. Alavireisyys alkoi mielialan voimakkaalla heittelyllä lauantaina. Nyt on tämä hetki. Täysi kyvyttömyys mihinkään sosiaalisuuteen. Mä haluan mennä johonkin ahtaaseen väliin ja puristua sinne. Jos se laukaisisi tämän fyysisen olon.
Pää on lääkkeistä tahmainen. Mä tein niistä eilen keon sängylle, totesin, että vatsta menee sekaisin. Pakotin itseni luopumaan siitä. Katkeraa naurua, mun on pysyttävä elossa. Mä olen luvannut.

Rampa. Mä olen rampa. Ruma, puutteellinen, haavoittunut, kärsivä elukka. Mitä iloa on musta kenellekään? Ruma sisältä ja päältä. Mun sisällä kuiskutellaan. Se pitää päästää kurjuudestaan. Mun sisällä on paljon ääniä. Ottaa kipeää. Mikä mut pitää elossa, velvollisuus. Ei ilo, ei onni, ei mikään riemu, vain velvollisuus.