Pieni opamox pöhnä turruttaa mukavasti. Kohta nappaan lääkkeet, jotka tainnuttaa unille. Ystävä murehtii. Se kysyi paljonko lääkkeitä antoivat mukaan. Sanoin vakaalla äänellä: "Mä en syö enempää kuin määrätty."
Sain pikkuveljen kiinni. Vihaan tuottaa tuskaa rakkaille. Vihaan sitä. Lupasi, että jos suinkin tulevat viikonlopuksi. Toivon että pääsevät. Huomenna on organisoitava jokin soittorinki. Hoitaja soittaa ja varmistaa, että olen elossa. Perjantai aamuna on seuraava aika. Maanantaina lääkärille. Se oli pyöreä nainen. Hoitaja kävi hakemassa sen. Mä en osannut kuin itkeä.
Menomatkalla soitin ystävälle ja kysyin miten saan sanottua. Ystävä käski kirjoittaa lapun ja antaa sen heti. Kuljin kaupungilla tunteja valtavat aurinkolasit päässäni, kirjoitin sen lapun. Menin vastaanotolle. Rypistin sen myttyyn odottaessa. Ystävän ääni sanoi, anna se heti, muuten sä et kerro sitä ikinä. Sä et puhu siitä missä kunnossa sä olet.
En mä teekään. Mikä oikeus mulla on tähän? Voida näin, vaikka kaikki valtit on kädessä? Osaksi se johtuu siitä, etten mä tunnusta sitä itse. Mun kellot ei soi. Ne ei soi, ennen kuin olen ylipuhumassa itseäni siihen, että jatkan olemista, vaikka sattuukin. Tunnen itseni rammaksi. Olen raajarikko. Otus, jonka siivet on katkottu liian monelle kertaa.
Mä katselin eilen tähtiä, siellä missä olin. Ne näkyy sinne koska siellä on pimeämpää. Tarpeeksi melua ettei hiljaisuus satu korviin. Tarpeeksi yksinäistä, jotta voi itkeä ja puhua ääneen. Mä olen yltäpäältä ruma. Se mitä olen on ruma, se mitä teeskentelen olevani on ruma. Pelkkää rumaa, kaikki.
Mä tahdon onnellisuutta niin paljon, että se lipuu koko ajan kauemmas. Rakkaita ihmisiä, joiden vuoksi jatkaa olemista, velvollisuudesta. Rakkautta kaukana vapaudesta, pelkkää vankilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti