Tämä viikko on tuhrattu. Ei ole tehty mitään. Päivisin lähettelen sähköposteja. Nyt on viikonloppu vapaa, ei ole odotettavissa Mieheltä viestejä. Miten outo viikko siinä ihmissuhteessa. Ensin maanantaina kriisi, sitten lähentymistä niin paljon, että tänä iltana huomaan tulleen hetken, jolloin tahdon jo päästä hiukan karkuun. Toinen on tullut niin lähelle, että on paettava. Olen saavuttanut turvallisuuden tunteen, joka antaa mahdollisuuden miettiä omia tunteita toisella tapaa.
Naapuri soittaa musiikkiaan. Miten huonoa se onkaan, oma makuni kun on moitteeton. Toivoisin nyt hiljaisuutta. Tahtoisin mennä vuoteeseen ja pohtia Miestä. Ei kaivaten ja haluten, vaan ajatellen. Tunnustellen sitä mistä on kyse. Kaipaanko ihmistä hänen itsensä vuoksi, tunnetta tunteen vuoksi vai onko sillä väliä edes. Onko minulla oikeus heittäytyä ja antaa tunteiden viedä? Kerrankin olla ajattelematta.
Ulkona sataa jotain valkoista märkää paskaa. Kaipaan kevättä, sitä hennosti vihertävää vaihetta, sitä kun lunta on jäljellä enää hyvin vähän ja puissa on se aavistuksen omainen huntu. Pääsisi ohi ja yli tästä vaiheestä kun valo tekee elämästä kurjaa. Sitä on liikaa, liian nopeasti.
Elämäni on tylsää. Olen urautunut loputtomalta tuntuvaan hetkeen. Samaa saman perään. Houkutteleeko Mies sen vuoksi, että se on seikkailu, jollaiseen en ole ikinä aiemmin uskaltautunut. Hän on sekoitus seikkailua ja turvallisuutta. Ja pelkään olevani alttiimpi luonnolliselle ja normaalille naiseudelle kuin luulinkaan.
Nyt pitäisi keskittyä itseen. Olen levännyt, nukkunut, yrittänyt siirtää unirytmiä. Vielä kun saisi syömiset järkeistettyä olisi askeleen lähempänä omia voimiaan. Tuo kaikki sonta, jota suuhuni mätän väsyttää. Tukkii ajatukseni. Minun riippuvuuteni, joku juo, minä syön. Minun tapa tukahduttaa, tylsyys ja ahdistus. Tänään sain syötyä kaiken makean varastosta. Se tarkoittaa huomisaamua, jolloin syödään toisin, terveemmin. Unohdin myös tänään mennä ulos. Se vain unohtui. Muistin sentään tiskata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti