Paikoista

Migreeni etsii päästä paikkaa, johon tehdä pesänsä.

Mä pärjäsin hyvin eilen. Ja ne epämääräisen näköiset pasteijat, niitä jopa kehuttiin. Vasta kotona tajusin unohtaneeni laittaa ripsiväriä. Musta se on hauskaa. Mä hermoilin sitä lähtemistä niin että kiirehän sitä tuli. Toisin sanoen kiirehdin itseni seisomaan pysäkille 10 minuuttia etuajassa, varmana myöhästymisestä sillä seurauksella, että näytin todella oudolta ilman sitä unohtunutta ripsiväriä. Ehkä mä aloitan uuden trendin. Mutta otan pisteet illasta itselleni, pärjäsin hyvin.

Mutta mulla oli hauskaa, en mä varmaan siltä näyttänyt, istuessani aika hiljaa. Aina jotain sanoessa tuntuu, että aika pysähtyy. Se korvia huumaava hiljaisuus ja venyvät sekunnit. Sosiaalisesti ujona on välillä hankalaa. Tulee kesken lauseensa niin kovin epävarmaksi siitä mitä onkaan sanomassa. Huomaa vain että toiset todella oikeasti kuuntelee, mikä on pelottavaa. Istuin siinä hiljaa, hiukan kateellisena siitä miten sulavasti ihmiset osavat puhua joutavanpäiväisyyksiä. Se on tärkeä taito. Mä itse ajaudun aina niihin syviin, usein synkkiin keskusteluihin jostain elämän ytimiä ja rakenteita koskevasta. Se on jotain maalailua aina, jossa yritetään löytää merkityksiä. Äh, en tiedä. Kaikki on parempina aikoinaan helpompaa.

Mä mietin tuota ulkomaille lähtemistä. Mä olen kiinni toisella tavalla Suomessa, en pystyisi lähtemiseen kuin yhdestä syystä ja se syy on parisuhde. Mulle täällä oleminen antaa enemmän kuin uudet kokemukset vieraissa maissa. En sano sitä, ettenkö olisi valmis matkustelemaan, tekemään lyhyitä vierailuja, oikeastaan minne tahansa maailmassa, mutta pitempi aikainen poismuutto tapahtuisi vain yhdestä syystä. Parisuhde, joka voisi täyttää mun toiveet perheestä, vakaudesta ja turvallisuudesta. Parisuhde ja perhe on mulle tavallaan se kokemusmaailma, jota tahdon kokea eniten.

Keitin hyvää kahvia. Tämä on ollut hyvä aamu. Aamulla makasin vuoteessa ja muistelin lapsuuden viikonloppuaamuja. Mulla oli tapana herättyäni maata ikuisuuksia vuoteessa kuvitellen ja haaveillen. Mä elin päässäni omissa ponitallikirjoissani, joita sepittelin itselleni. Nautin siitä, miten ruumis heräili vähitellen ja vuode tuntui pehmeältä. Jossain vaiheessa olen unohtanut miten tuo tehdään. Jossain vaiheessa hyödyllisyyden ihanne on vallannut mut niin, etten enää osaa sitä. Epäilemättä mun haaveeni ei enää ole ponitalleista, mutta positiivisia, antavia tarinoita kaipaan päähäni enemmän. Mun päässäni olevissa tarinoissa on nykyään liikaa kuolemaa, ahdistusta ja pelkoa.

Ongelma lähinnä on se, että onnellisuus näkyy mulle nykyään kuvana parisuhteesta Miehen kanssa. Hetket täyttää ajatus Miehestä, eikä se ole onnellinen ajatus. Tämä tietämättömyyden raskaus on hyvin vaikeaa mulle. Mä kaipaan selkeyttä, raameja, rakenteita, kontrollia, rutiineja. Mä kaipaan niitä siksi, koska mun päässäni olevat ajatukset ovat villejä ja pelottavia. Kuolema kulkee pajukorissa mun käsivarrellani aina. On oltava jokin keino kiinnittyä todelliseen, sille mikä on paikalla on oltava turvallinen paikka, jotta se osa joka on läsnä pystyy palata siihen aina halutessaan. Mun mielessäni turva on nyt Mies ja sen harkitsevat, hitaat ja varmat liikkeet. Se miten se on olemassa, jotenkin niin läpikäyvästi. Se on olemassa niin, että mä näen sen aina. Sitä se ihastuminen on, mietin osaanko muuttaa sitä rakkaudeksi. Uskooko Mies enää mun osaavan muuttaa sitä rakkaudeksi.