Nukuin kellon ympäri. Heräsin vain kerran. Huolestuttava painajainen ystävästä, oli noustava rauhoittumaan. Lähetettävä neljän aikaan sähköposti. Muutoin olen häkeltyneen onnellinen unesta. Lepäävää unta. Ei suuria ahdistuksia yöllä valvottamassa. Tyyny tuntui sopivalta, peitto ei liian kuuma, eikä kylmä. Aamulla ei edes aurinko kiusannut loistolla, vaan se aloitti hitaasti. Hitaasti sopii minulle. Vähitellen kurkistelee pilven takaa ja vasta lopulta pilviharsojen siirryttyä alkaa antaa energiaa. Vähitellen minäkin voisin uskaltaa taas ulos.
Eurooppa lähettelee viestejä. Mies säikähti tällaisen aarteen kuin minä lipumista sormiensa välistä, joten se nyt käyttää pieniä taukojaan töissä lähettääkseen hullulle naiselle Pohjoiseen viestejä. Ne ovat lauseen kahden pituisia, enimmillään neljän. Minä livertelen takaisin. Olen kuin pulu kujerrellen ja rintojani pörhistellen. Höpöttelen tyhmiä likaisista ikkunalaseista ja kevätauringosta.
Tunnen syyllisyyttä. Oikea masentunuthan on repiä ranteensa auki koko ajan. Se ei riemastu mistään. Sillä ei ole energiaa, eikä halua rakastua. Se ei nuku hyvin milloinkaan. Se ei kuule linnunlaulua, vaikka se tirppa laulaisi miten sen ikkunan alla. Sen päässä ei liiku mitään, eikä se keksi ratkaisuja ongelmiinsa. Jos keksiikin, se ei niitä uskalla tai jaksa toteuttaa. Masennus minussa kamppailee. Se tahtoo pilata tämän päivän. Se huomaa, ettei toiveet ja usko parempaan ole katteettomia. Masennuksen keinot pitää itsensä hengissä ovat loistavat. Masennus on ihmismielen torakka. Tulkoon ihmiseen ydinsota, maailmanloppu ja Neljä Ratsastajaa, torakat jatkavat toimiaan. Torakat kukoistavat.
Useinkin olen hoitojärjestelmän kanssa tapellessani miettinyt miten naurettavaa se on, kun joutuu apua saadakseen unohtaa hyvät päivät ja keskittyä huonoinpiinsa. Uskallanko ensi viikolla kertoa hoitajalle, että minulla oli hyvä päivä. Jos kerron yhdestä hyvästä, onnellisesta päivästäni tarkoittaako se, etten saa tarvitsemiani hoitokontakteja. Kaikki hoito julkisella puolella on vahinkojen minimointia. Se on sitä new public managementtia. Hoidon tavoite ei ole asiakkaan kuntoutuminen vaan palvelun tuloksellisuus. Mitä vähemmän hoitokontakteja, sitä tuloksellisempaa. Itse sitten sitkuttelee puolikuntoisena, pyrkii maksimoimaan hyvien päivien määrää, mutta samalla tietää, että jos hyviä päiviä on tarpeeksi, menettää hoitokontaktinsa. Eikä sitä pysty luottaa siihen, että ne tai itse osaa arvioida avun tarpeensa oikein. En luota järjestelmään. Tiedän, että siellä on töissä paljon hyviä ihmisiä. Ne tekevät siellä työtä tiukoilla ehdoilla. Tekevät taatusti parhaansa.
Nyt juuri tarvitsen paljon tapaamisia. Pitäisi saada kunnon interventio. Tarvitsen hyökkäyksen, jolla puollustukseni kaadetaan. Minun sisukseni pitäisi nyt ratsata ja puhdistaa kaikesta kuonasta. Auttaa valamaan lisää betonia tuonne sisälle kestäviksi rakenteiksi. Nyt minä tunnen syyllisyyttä hyvästä päivästä. Tunnen syyllisyyttä onnellisuudesta. Tunnen syyllisyyttä toivosta ja uskosta. Naurettavaa.
Se hullu täydellisyyden tavoittelija tahtoisi mennä hakemaan kasan tenttikirjoja. Se tahtoisi avata kaikki kesken olevat esseet ja kirjoittaa ne loppuun. Huh hah hei, mähän olen terve. Kaksitoista tuntia unta ja mä olen aivan kunnossa. Mua ei vaivaa enää mikään. Minä jaksan tänään vaikka mitä. Jos maailmassa olisi rivat, minä ottaisin kiinni ja laittaisin sen paikoilleen. Ei välitetä siitä, että itkettää. Kyyneleet on pikkujuttuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti