Kun syö shaissea, on nukkuminenkin perkuleesta. Mä sinnittelen ilman ekstralääkkeitä. Eli ei rauhoittavia, ei nukahtamislääkkeitä, ei unilääkkeitä. Tulos on heräileminen, mutta mua kiukuttaa lääkkeiden syönti. Saisipa vielä syötyä hiukan järkevämmin niin oletettu nukkuminenkin olisi parempaa... Joo..o... Se on ihan kaikki kiinni siitä mitä mä syön. Söisin terveesti ja taivaan portit auki onnelle ja ilolle. Buahhahhahhahhahhahhaaahhhaa.... Ehkä hullun pitäisi syödä nappinsa.
Eilen laitoin 130 euroa vaatteisiin (ei osteta nappeja loppukuusta kun ne loppuu). Hymyilin kuin pikkupaholainen ostospussieni kanssa. Sitten ostin ylihintaista lattea ja istuin kirjoittamaan kahvilaan. Luoja mikä litrahinta sillä litkulla on. Eikä se ole edes hyvää. Tavallista suodatinkahvia, kiitos. Mä aloitin Operaatio Itsestä Pitämisen. Illalla teoretisoin sitten sen mitä olin päivällä tehnyt. Mä kävin läpi niitä leimoja ja oletuksia, joita tässä on pikkuhiljaa alettava kyseenalaistaa, muuten niistä on tullut todellisuutta karmealla tavalla. Mä puhun nyt siitä, että mä en tule toimeen niiden leimojeni kanssa, enkä ole ollenkaan varma niiden todenpitävyydestä.
Kirjoitin pitkän kirjeen ystävälle eilen. Se joutuu raukka kuunnella mun pähkäilyjäni, koska terapia ei ole todellakaan hyödyllisessä vaiheessa tällä hetkellä ja muhun on iskenyt kiire. En mä kai osaa olla analysoimattakaan tätä nyt. Miten olla ajattelematta on viiden pisteen kysymys. Mun hoitaja ei tunne mua, sillä ei ole vielä edellytyksiä auttaa mua. Ehkä se on hyväksikin, ehkä mä voin mennä sinne kertomaan, että nyt yritetään löytää uusi tapa olla ja elää. Todempi, täyttävämpi ja aidompi. Mä en ole mun leimani.
Mulle itselle on kyse nyt rooleista, jotka mä olen omaksunut. Epäonnistujan ja alisuorittajan roolit, kyvyttömän ja alistujan rooli. Miten paljon siitä on minua? Mä olen muuttunut aloitettuani opinnot täällä. Luulen että se on osa mun identiteettikriisiäni. Huomaan, että mulla on vaihtoehtoja, mutten vaan osaa valita. Puhutaan jälleen kahdesta toisiinsa kietoutuvasta teemasta: itsestään välittäminen ja rajat.
Mun on lähdettävä kyseenalaistamaan tuota jälkimmäistä. Rajat ovat väärissä paikoissa ja väärissä asioissa vallitsee rajattomuus. Raja voi olla esimerkiksi ajatus itsestä laiskana. Se on mun äitini mulle antama leima. Se juontaa juurensa siihen, miten mä mielummin ajattelen kuin teen käytännössä. Mun laiskuus on myös tavoitteettomuutta ja siitä nousevaa suunnanpuutetta. Mä näen sen kuitenkin pahana laiskuutena, joka määrittää koko mun olemuksen valintana olla huono ihminen. Ystävä kutsui sitä epäjärjestäytymättömydeksi, se oli mulle avaava näkökanta.
Rajattomuus on kyvyttömyyttä asettaa realistisia tavoitteita. Multa ei ole koskaan vaadittu mitään. Mun vanhemmat ei kai uskoneet kannustamiseen, motivointiin, haastamiseen tai sellaiseen kasvattamisessa. Mua ei ole puskettu tai työnnetty pakolla minnekään. Depression sai aikaan valtavan paineen, joka on purkautunut ylimitoitettuina tavoitteina. Paha vaan, että vaikka todistus on täynnä kiitettäviä, ei kukaan edelleenkään anna sitä jotain arvoa tai kunniaa mulle. Kun ei ole ulkoa-annettuja tavoitteita, ei rimanylityksestäkään saa pisteitä. Sitten asettaa sitä rimaansa vain korkeammalle huomaamatta, että se mahdollisesti on asetettu kokonaan väärälle asialle.
Huokaus. Kirjoitin Miehelle Eurooppaan eilen viestin, jonka uskon karkottavan hänet lopullisesti. Mä kai jätin hänet tai hän minut. En ole varma. Ehkä ei ollut mitään, mistä kukaan ketään jättäisi. Mä kai toivon edelleen, että se jaksaisi olla sinnikäs. Näkisi mussa hyvän naisen, joka selviää vielä. Vaikka ei se itselle niin selvä vielä ole. En tiedä, vakava masennus ja parisuhteet ei ole mikään helppo yhdistelmä. Mä tulen varmasti kantamaan muistoa sen ruumiinliikkeestä pitkään. Mä pidin sen miehen tavasta liikkua. Sen liikkeiden harkitsevuus ja etenkin kasvojen ilmeet. Mun on edelleen hyvin vaikea hengittää ajatellessanikaan niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti